Klaudia, Springwood, QLD

Klaudia was two years old when she moved to Australia. She does not have any memories from Finland before moving to Australia.

Klaudia oli kaksivuotias muuttaessaan Australiaan. Hänellä ei ole muistoja Suomesta.

Dear Reader,
this is the last image from the book Finns Down Under. Kielisten maassa.

I will post information here if something comes up. One library in Finland has ordered this book in their collection. I now leave for a holiday in Finland and when I come back, I will contact other libraries to enquire whether they would be interested in purchasing Finns Down Under.

I hope you have enjoyed the journey through Finnish Australian immigrants´s memories from their old country as much I enjoyed listening to them. Even though the regular postings end here, I will be only an email away in case you would like to share your thoughts with me. [finnsdownunder@gmail.com]

Let´s keep remembering to know who we are...

Kirsi

_

Hyvä lukija,

tämä on viimeinen kuva kirjasta Finns Down Under. Kielisten maassa.

Päivitän tätä blogia satunnaisesti, jos on jotakin mielenkiintoista kerrottavaa. Yksi kirjasto Suomessa on tilannut kirjan hyllylleen. Olen nyt lähdössä Suomeen lomalle ja kun palaan, otan yhteyttä suomalaisiin kirjastoihin tiedustellakseni kiinnostaako kirjani muidenkin kirjastojen lukijoita.

Toivon, että tämän blogin anti on sinusta ollut yhtä mielenkiintoista kuin minusta, kun kuuntelin näitä tarinoita ensimmäisen kerran. Jos haluat ottaa kirjan tiimoilta yhteyttä, lähetä sähköpostia osoitteeseen finnsdownunder@gmail.com.

Muistaessa ymmärrämme ketä olemme.

Terveisin,

Kirsi

Irja, Ringwood East, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Irja speaks:

[---] The peace didn’t last for long. We had to leave home again and that was…. I don’t remember much about that, or I do a little bit. [---] And I remember one night I woke up when they were bombing. I said to Mother, “What was that?” Mother said, “Nothing – go back to bed.” The whole house was shaking… That was before…. So we left again. It might have been ’43 or so. Mother kept a diary for the whole time, because we had Father’s sister’s children. Mother had to take care of them, so she had six children because [the other children’s] Mum was dead. So Mother had to travel with six children from place to place during wartime. But she still kept a diary all the time, [writing down] what happened every day.

[---] When [I was a] child, I didn’t know how to be afraid. The wartime wasn’t any different from any other time. On the other hand, it was exciting because we traveled… traveled from place to place, always meeting new people. Getting acquainted with new people. And… somebody… my Granny or somebody always used to say, “Oh, when you went to school, you said right away, “It’s not a good school at all”.” There were not enough boys at the school, [and] because there were so many girls [in my family], I liked playing with boys more. I was a bit of a tomboy.

I remember fishing in Karelia, checking the nets in the morning with Father. It was exciting. And summertime always comes to mind. It stays in the memory better than wintertime in Karelia. And there were huge lilacs [growing] next to our house. And recently when my cousin visited [the old home] in Karelia, everything had been pulled down – all the buildings – but the lilacs were flowering there. And they had grown to be so big. She taped video from there during her visit. So then we left Karelia for the second time, and after that we couldn’t return there any more. My Mother used to cry so much. I wondered what she was always crying about. But… when you are a child, you don’t understand. I mean, she always had to adjust to a new environment… Always, constantly had to get used to something new and… get acquainted with new customs… Now when I think about it, it was a good schooling. To be… to be able to take life as it comes.

And Mother couldn’t really talk about wartime, [because] she always got so homesick. And Father was the same. He always dreamed about going back to Karelia one day. Always talking about it. Father was good, in the sense that he was good company and he played a violin and sang, and [that is why] he easily got to know people. And participated in meetings and, well… and always sang and played around the country, so he never sort of felt lonely. Even though [he had to live] on foreign soil.

I always remember the summer… the summer nights, especially if it was a warm night – how wonderful it was. To be outside and next to a lake. [...]

______

Irja kertoo muistojaan:

[---] Sit ei se kauaa se rauha kestäny. Sit piti taas lähtee uuestaan pois kottoo ja se oli tuota... Sitä mie en niin paljo muista tai kyl mie muistan siintäki reissusta vähäsen. [---] Ja mie muistan yhtenä yönä, ko ne pommitti ni mie heräsin. Mie sanoin äitille ”mikäs tuo oli?”. Äiti sano ”ei mittää, mee vaan takasi nukkumaan”. Koko talo tärisi.... Se oli ennen tuota... sielt sit taas lähettii uuvvestaa, ehkä se oli nelikytkolme tai sillee. Kyllä äiti piti kaikki niinko kirjanpito, ylhäällä koko sen ajan, ko meil oli isän siskon lapset oli kans niinko äitin huollettavana, et oli niinko kuus lasta hänellä, ko hein äiti oli kuollu. Ni äitin piti siis matkustaa kuuden lapsen kanssa soa-aikana paikast toisee. Mut silti hän niinko piti kirjanpidon ylen aikaa, et tota mitä joka päivä tapahtu.

[---] Sillon lapsena, ei sitä osannu pelätä, ei se ollu se sota sen kummempaa aikaa, ko mikään muukaan aika. Se oli vaan toisaalt jännittävvää, ko sie pääsit matkustammaa, paikasta toiseen matkustammaa, ja aina näki uusia tuttuja. Tutustu niinko uusiin ihmisiin. Ja... joku... mein mummo tai joku aina sano, et ”oo, ko sie menit sinne kouluu, ni sie sanoit kohta, et ei tää oo hyvä koulu ensinkää”. Siel ei ollu tarpeeks poikia siel koulussa, ko meil oli nii paljo tyttöjä, ni mie tykkäsin poikien kanssa enemmän leikkiä. Niinko vähäsen tomboy olin.

Mie muistan, ko Karjalassa kalastamas, ko käytii isän kans ain aamulla, verkkoja kokkeilemassa. Se oli jännää. Ja kesäaika niinku muistuu, jää niinku paremmin mieleen ko talviaika Karjalassa. Ja valtavat sireenit oli meijän talon lähellä. Ja nyt ko miun serkku oli käyny siellä Karjalassa, kaikki oli purettu, kaikki rakennukset, mut ne sireenit vielä kukki. Ja ne oli valtavaks tulleet, ko hää teki semmosen niinko videon sieltä, ko hää kävi.

Sitte myö tuota, ko lähettii Karjalasta toisen kerran, sit sinne ei ennää päässykkän takasin. Mein äiti aina itki niin hirviästi. Mie ihmettelin, et mitä hää ain itkee. Mut tuota... ei sitä lapsena ymmärtäny.

Meinaan hänen piti aina sopeutua uuteen ympäristöön... Aina ylen aikaa piti niinko sopeutua johonki uuteen ja... tottua uusiin tapoihin... Nyt ko mie ajattelen sitä jälkeenpäin, se oli toisaalta hyvä koulutus. Et tuota... et ottaa elämän sillee niinko se tullee.

Ja äiti ei oikein pystyny juttelemaa sodanaikasta, ko hänel aina tuli semmone ikävä. Ja isäl samal viisii, nii hää tuota aina haaveili, et joskus pääsee Karjalaan takasi. Aina jutteli siitä. Isäl oli siint hyvä, ko hää oli nii hyvä seuraihminen ja hän viulua soitti ja laulo ni hää helposti tutustu kansalaisiin. Ja meinaan oli aina kaikis kokouksis mukana ja tuota... ja aina laulamassa ja soittamassa joka puolella maata, et koskaan ei ollu niinko semmonen, et ois tuntenu, et niinko yksinäiseks itteesi. Et vaik sie olitki niinko vieraalla paikalla.

Mie aina muistan sen kesä, ne kesäillat, etenki jos oli lämmin ilta, et kuin ihanaa se oli. Olla ulkona ja järven rannalla. [...]

Atso, Nangwarra, SA

Please note. The original memories were spoken in English.

Atso speaks:

Yeah, we weren’t going. We were gonna run away. Me and me brothers…They attacked at 4 am, the night we left, to get on a bus, to go to Helsinki, everyone still asleep, half asleep, get dressed, get on a bus, gone… Didn’t get a chance to run away…. I really knew for about a year, just didn’t know when… When it happened, it happened quick… Yeah, it had an opportunity here…. Stopping London was first, they had a garbage strike there, it was piled up in the streets. Bloody India or Karachi or somewhere… [...]

I reckon I was probably one or two, I reckon, my old man used to do trucks, used to see my godparents, lived right on the Russian border… Can’t remember the name of the place now… Right on the border it was… That was a bit exciting, go and look at the big fence…

Swimming, horses, do the old bloke’s hay next door all the time… Dude would be dead… Drive a tractor when… four or five years old… Ruuhijärvi, where we lived. Just a couple of farms down…there’s a forest in behind where we were, farms over the back of that… What else would there be? [...]

_______

Atso kertoo muistojaan:

Joo, ei aiottu lähteä. Aiottiin karata. Minä ja velipojat... He [vanhemmat] hyökkäsivät neljän aikaan aamulla, sinä yönä kun lähdimme, piti nousta bussiin, mennä Helsinkiin, kaikki vielä unessa, puoliunessa, piti pukeutua, nousta bussiin, lähteä... Ei ollut mahdollisuutta karata... Tiesin [Australiaan lähdöstä] vuoden verran [etukäteen], en vain tiennyt että milloin... Kun se tapahtui, se tapahtui nopeasti... Joo, täällä oli mahdollisuus... Pysähdyttiin Lontoossa ensin, siellä oli jätteenhuoltolakko, se [jätteet] oli pinottu teiden varsille. [Niin kuin jossain] hemmetin Intiassa tai Karachissa tai jossain... [...]

Luulen olleeni yhden tai kahden ikäinen, luulen niin, [kun] isälläni oli tapana ajaa kuorma-autoa, oli tapana mennä katsomaan kummivanhempia, [jotka] asuivat aivan Venäjän rajalla... En muista paikan nimeä nyt... Se oli juuri siinä rajalla... Olihan se vähän jännää, mennä katsomaan isoa aitaa...

Uiminen, hevoset, naapurin äijän heinähommien teko koko ajan… Tyyppi on varmaan nyt kuollut… Traktorin ajaminen… neljä-, viisivuotiaana... Ruuhijärvi [oli se paikka], jossa asuimme. Vain parin maatilan päässä meiltä... meidän talon takana oli metsää, maatilat sen takana... Mitä muuta siellä olisi ollut? [...]

Katariina, Port Hedland, WA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Katariina speaks:

[...] Oh, now I remember another [memory]! One autumn. It was a new fashion. I was then at the upper girl school in Tammerkoski and I was probably 16; I wasn’t that old… maybe 14 years old… And by then Mum had sewn all of my… all of the kids’ clothes. Winter coats, and everything, were made by Mum. They were good. She was a good seamstress. But then on this [particular] autumn, Mum had a little extra money for some reason, (we were really poor), extra money, and I was allowed to buy my first autumn coat. It didn’t have to be made by Mum; I got to buy it. And that year the fashion was… what was the name of it? It was gray…. It was sort of… iron gray… . It was sort of really dark gray. And then it was fashionable to have the sort of shoes with long peaks. And they were bought for me… And everything was the same shade. It was sort of…. The coat was checked, but gray. It was… it wasn’t iron gray, what is the other word? Steel gray… what is that? Steel gray! It was steel gray! The coat was steel gray! And I was 14 when I took the communion that year. That’s how it was, and I was wearing that steel gray coat and the steel gray new shoes and steel gray leather gloves and steel gray scarf around my neck. And my communion dress was a steel gray two-piece dress suit. And steel gray stockings. I have a picture of the outfit. And that was so wonderful! Steel gray was a fashionable word. And I can feel it now, [how it felt] when I was 14 years old and everything was steel gray, ha ha ha… And then I had a green hat! They were the fashionable colours of that autumn… Ah, oh… [...]

Katariina kertoo muistojaan:

[...] Ai, mä muistan yhen kyllä! Yks syksy. Se oli uus muoti. Mä oli sillon tyttölyseossa, Tammerkosken tyttölyseossa koulussa, ja mä olin varmaan ehkä kuustoista, en ollu niin vanha... 14-vuotias ehkä... Ja siihen asti mun äiti oli aina tehny mun kaikki, meiän kaikkien lasten, vaatteet. Talvitakit, ja kaikki, oli äidin tekemiä. Ne oli hyviä. Hän oli hyvä räätäli. Mutta sitten tänä syksynä äidillä oli vähän, jostain syystä, vähän ekstra rahaa, ku oltiin hirveen köyhiä, ylimäärästä rahaa, ja mää sain ostaa mun ensimmäisen syksytakin, ei tarttenu olla äidin tekemä, mää sain sen ostaa. Ja sinä vuonna oli muotia... mikäs se oli sen nimi... se oli harmaa... se oli semmonen... raudanharmaa... se oli semmonen oikein tummanharmaa. Ja sitten oli muotia sillon ne semmoset pitkänokkaset kengät. Ja mulle ostettiin semmonen... ja sama sävy oli joka paikassa. Se oli semmonen... takki oli ruudullinen, mutta se oli harmaa. Se oli... ei se ollu raudanharmaa, mikä on se toinen sana... steel gray... mikä se on? Teräksenharmaa! Se oli teräksenharmaa. Takki oli teräksenharmaa! Ja mä olin 14, kun sinä vuonna menin ripille, niin oli joo, ja mulla oli se teräksenharmaa takki ja teräksenharmaat uudet kengät ja teräksenharmaat nahkahansikkaat ja teräksenharmaa kaulahuivi. Ja sitte se mun rippipuku oli teräksenharmaa kaksosanen jakkupuku. Ja teräksenharmaat sukat. Mulla on kuvaki siittä. Ja se oli aivan ihana! Tää teräksenharmaa oli semmonen muotisana. Ja nytki mä justiin tunnen, ku mä oon 14-vuotias ja mulla on kaikki nää teräksenharmaat, hah hah... Ja sitte oli vihree hattu! Ne oli sen syksyn muotivärit... Aa, voi että... [...]

Inka, Broome, WA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Inka speaks:

[...] Another thing that comes to mind from the school years… A sort of [memory] of when I always used to go marching for the peace and May Day marches and so forth. I don’t remember when I went marching for the first time, but I remember that I participated in The Peace and Hope Summer March, which must have been in the early 1980s. But this probably happened when I was in the fourth grade and I was about 10 years old, and I went marching for peace with Hatsi. And I went to her house and she often painted her face. This time she had painted her face and [she] had a peace sign. And then we went marching and that was around May Day, I think, and it was about 10 degrees [Celsius] during the daytime. And I was wearing a white beanie and we went, (it was somewhere close to the Senate Square), and we went marching there, the two of us, for peace. We walked in and there was a bunch of cameramen there. When we walked past them, we said, “Yes, we want peace” and they said, “Hey, we want to get that on tape.” So then we went back and they filmed us saying, “We want peace”, and then it was shown on the evening news the same night. And the next day when I went to school, the grade fives, when I walked passed them, on my way to another classroom, there was a group of boys or something and they started teasing, “beanie in the freezing, we want peace.” They started sort of sneering at that… ha ha ha… then I was totally embarrassed. [...]

________

Inka kertoo muistojaan:

[...] Toinen juttu, joka tulee mielee niinku kouluajoilta. Semmonen ku mä kävin aika usein niinku rauhanmarsseilla ja vappumarsseilla ja sillee. Mä en muista millon mä ekan kerran kävin jossain sellasel marssilla, mut sen mä muistan, et mä kävin sellasel Rauhan ja Toivon Kesä-marssilla, joka oli varmaa joskus niinku aikasi 80-luvulla. Mut tää tais olla sillon, ku mä olin neljännellä ja mä olin 10-vuotias suunnilleen ja mä menin Hatsin kans rauhan marssille. Ja menin sen himaan ja se aina niinku hirveen usein maalas naaman. Tällä kertaa se oli maalannu naamansa ja silloli rauhanmerkki. Ja sitte me mentii marssimaa ja se oli joskus vapun aikaan muistaakseni ja oli jotain 10 astetta ehkä sillee päivällä. Ja mulloli sellane valkonen pipo päässä ja mentii, se oli jossain niinku Senaatintorin lähellä tai sillee, ja me mentii sinne kahestaa marssimaan rauhan puolesta. Me käveltii sisään ja siin oli jotain kameraporukkaa. Kun me käveltii niitten ohi ni me sanottiin ”joo, me haluamme rauhaa” ja sit ne sano ”hei, me halutaan toi filmille”. Ja sit me mentii takasin ja sit meijät filmattii, ku me sanottiin ”me haluamme rauhaa” ja sit se oli uutisissa sinä iltana. Ja sit seuraavana päivänä ku mä menin kouluu niin vitosluokkalaiset, ku mä kävelin niitten ohi, me oltii menossa johonki toiseen luokkahuoneesee, ja siinä oli joku ryhmä niit poikii tai jotai sellast ja sit ne rupes sanoon, että ”pipo päässä pakkasella, haluamme rauhaa”. Rupes niinku hirveesti irvaileen sille...hih hih...sit mä olin ihan nolo siinä. [...]

Satu, on the road, SA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Satu speaks:

[...] Should I think of one more memory? Yeah! Yeah, well, one wonderful memory from the summer before we left. We traveled to Kuhmo. And there, yeah, we went there with our friends, the Peruvian-Finnish couple. It was something like their summer cottage… yeah, it was very much in the backwoods – 50 kilometres to the nearest dwelling. Yeah! A wonderful spot in the middle of the woods. We went there and all the time we were having adventures in the woods. It was a totally wonderful wilderness there. You could see the bear tracks there and… there were swamps and you could pick cloudberries and other wonderful berries and go rowing a boat and, yeah… there too we had a wonderfully peaceful time, because we are such nature-orientated people… We did not hitch-hike that time. We traveled with the friends, in their car. Yeah. We also visited... yeah, in Kuhmo there was a wonderful Kalevala village [theme village modeled on the Finnish epic Kalevala]. It was absolutely wonderful, [to see it] just before leaving Finland... a bit like my own roots [planted]… in my mind, because there… I learnt many things I did not know about at all. Wonderful things there. That village was full of everything… about the olden ways. There was a small blacksmith´s shop where he still made tools like they used to do and everything… everything was there… like it was before the Western people came to Finland. Yeah. And it felt wonderful. [...]

____

Satu kertoo muistojaan:

[...] Pitäskö mun vielä joku muu muisto ajatella?...Jee! Jee, no yks ihana muisto kyllä mikä on edellisenä kesänä ennenku lähettiin. Mentiin Kuhmoon. Ja siellä oli, jee, mentiin sinne meidän ystävien, perulais-suomalaisen pariskunnan kanssa, niitten kesämökkiköhän se olisi niin kun jee, se oli erittäin korvessa, viiskyt kilsaa varmaan lähimpään taloon. Jee! Ihana paikka keskellä metsää. Mentiin sinne ja koko aika vaan siellä seikkailtiin siellä metsässä. Se oli aivan ihanaa erämaata kokonaan. Siellä pysty näkemään karhun jälkiä ja...suota oli, pysty keräämään lakkoja ja kaikkia ihania marjoja ja käyä soutelemassa ja jee...sielläkin me vietettiin ihanaa rauhaisaikaa, koska me ollaan niin luontoihmisiä... Ei liftattu sillä kertaa. Me mentiin vaan niiden kavereitten kanssa autolla vaan. Jee. Käytiin myöskin, jee, siellä Kuhmossa oli myöskin ihana Kalevala-kylä. Se oli aivan ihanaa, ennen just kun lähtee pois Suomesta ni jäi...vähän niinkun omat juuret...mielessä, koska siellä oli...opin monia asioita mitä en ees tienny yhtään. Siellä oli aivan ihania asioita. Se kylä oli ihan täynnä kaikkee...vanhoista ajoista. Siellä oli pieni sepän paja joka tekee vieläkin samalla tavalla työkaluja kun teki ennen ja kaikki...kaikki oli siellä...niinkun ois ollu ennenkun tuli länsimaalaisihmiset Suomeen. Jee. Se tuntu ihanalta. [...]

Marko and Mika, Melbourne, VIC

Please note. The original memories were spoken in English.

Mika speaks:

[...] Toboggan, I remember that... and even like when you do it here with friends when you go up I mean. It’s probably small things you do remember during when you were a kid. And… I don’t know if it was that I had a lot more fun during winter, that’s why the memories are there.

I’m trying to think if there’s anything else but as I said it’s so hard to go back because I was such a young age and as I was saying, like when I was six when I came out here, then did the majority of my growing up here... I do recall a lot more things that are done here as I was a kid but... I don’t know... like I mean I was never really pushed even as a kid, not a lot of people asking me about Finland and that because a lot of people think that my parents are Finnish and... I don’t have an accent and they do. So a lot of people, when you do say I was born in Finland, a lot of people are actually surprised.

Most of the other things... It’s just...blank.

Marko speaks:

[...] I did have to go to school by myself. I don’t know if I went every time by myself but I remember walking from there to the school. I remember the location of the school where it was on the corner. I t wasn’t too far to get, it was probably about a kilometre... less than a kilometre. So there are a few things I remember from the childhood. I just remember the house where I was born, how we used to live upstairs in Rossintie. I remember a few things of the house, of the shape, the fact it was a two-story, had a cellar, that was a couple of hundred meters from the lake and things like that. Not too many specific memories that stick out. I think a lot of them went... I think I forgot a lot of my specific childhood memories maybe because when we came to Australia, we had to concentrate so much on everything that was new: the language, the places, the people, we had no relatives, nobody that really told us anything about people back home. I think that’s where I forgot a lot of the memories because it was such a big cultural change, especially having to learn the language and things like that. I think I forgot a lot of it straight away but now when I went back as an adult I remember a lot more of the area, but I don’t have too many memories, like somebody told me once that there’s a guy that was in your class and I wouldn’t know if he walked in here right now... [...] It was more of places that I remember. I can’t remember too many events that happened to me when I was seven. Any specific anyway. Nothing that really stands out. [...]

I don’t speak about those memories to anybody, that’s probably one the things because we don’t have any other family here in Australia. So I don’t have that link to anybody else and even my fiancé, she doesn’t ask too many questions about Finland when we lived there. She asked me about my cousins and uncles and that who we communicate with email but not so much about memories. So you don’t tell stories and then you forget. [...]

___

Mika kertoo muistojaan:

[...] Pulkalla laskeminen, muistan sen... ja pidän siitä, kun täälläkin menen kavereiden kanssa pohjoiseen, tarkoitan. Luultavasti on niin, että pienet asiat muistaa lapsuudesta. Ja... en tiedä oliko niin, että oli paljon hauskempaa talvella, että siitä syystä muistot ovat siltä ajalta.

Yritän ajatella olisiko mitään muuta, mutta kuten jo sanoin, se [muisteleminen] on niin vaikeaa, koska olin niin nuori ja kuten sanoin, kun olin kuusivuotias, tulin tänne, sitten kasvoin suurimman osan lapsuuttani täällä... muistan paljon enemmän asioita, jotka tapahtuivat täällä, kun olin lapsi mutta... enpä tiedä... kuten, tarkoitan, että kukaan ei koskaan painostanut [muistamaan asioita], kun olin lapsi, kovin moni ei kysellyt Suomesta ja koska monet tietävät, että vanhempani ovat suomalaisia ja... minulla ei ole aksenttia, kun taas heillä [vanhemmillani] on [aksentti]. Joten useat ihmiset, kun kerron syntyneeni Suomessa, monet ihmiset ovat itse asiassa hämmästyneitä.

Suurin osa muista jutuista [muistoista]... on vain... tyhjää.

Marko kertoo muistojaan:

[...] Minun piti mennä kouluun yksin. En tiedä meninkö joka kerran yksin mutta muistan kävelleeni sieltä [kotoa] kouluun. Muistan [kadun] kulmauksessa olevan koulun sijainnin. Se ei ollut kovinkaan kaukana, luultavasti vain kilometrin päässä... vähemmän kuin kilometri. Joten on muutamia asioita, joita muistan lapsuudesta. Muistan vain talon, jossa synnyin, kuinka asuimme yläkerrassa Rossintiellä. Muistan muutamia asioita talosta, sen muodon, faktan että se oli kaksikerroksinen, siinä oli kellari, se oli parin sadan metrin päässä järvestä ja sen sellaista. Ei kovin monia tarkkoja muistoja, jotka työntyisivät etualalle. Ajattelen, että monet niistä menivät... ajattelen, että ehkä unohdin paljon lapsuuden muistoja, koska muutimme Australiaan, meidän piti keskittyä niin kovasti kaikkeen uuteen: kieleen, paikkoihin, ihmisiin, meillä ei ollut sukulaisia, kukaan ei oikeastaan kertonut meille mitään ihmisistä kotona [Suomessa]. Ajattelen, että siksi unohdin monia muistoja, koska tapahtui niin suuri kulttuurin muutos, varsinkin kun piti opetella kieli ja muut asiat. Ajattelen, että unohdin paljon heti välittömästi, mutta nyt kun menin takaisin [Suomeen] aikuisena, muistan paljon enemmän [asuin]alueesta, mutta minulla ei ole kovinkaan monia muistoja asioista kuten joku kerran sanoi, että tuolla menee tyyppi, joka oli sinun kanssasi samalla luokalla enkä tuntisi häntä, vaikka hän kävelisi tänne sisään juuri nyt... [---] Muistan enemmänkin paikkoja. En muista kovinkaan monia tapahtumia ajalta jolloin olin seitsemän. En mitään erityistä. En mitään mikä todella erottuisi joukosta.

[...]

En puhu noista muistoista kenellekään, yksi syy luultavasti on, että meillä ei ole muuta perhettä täällä Australiassa. Joten minulla ei ole sellaista linkkiä keneenkään, ja jopa morsiameni, hänkään ei kysy kovin monia kysymyksiä Suomesta, [siitä ajasta] kun asuimme siellä. Hän kysyi minulta serkuistani ja sedistäni ja että kenen kanssa me kommunikoimme sähköpostitse, mutta ei niinkään muistoista. Joten tarinoita ei tule kerrottua ja niin sitä unohtaa.

Eero and Mirja, Kilmore, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

[...]

Mirja:

Where one was born and lived for the first 10 years; that [country] is always the homeland. So you miss it. The scents and everything.

Eero:

So, even if you don’t live in Finland, it is a fine place to visit. It is a funny, sad feeling. Hard be explain.


Mirja:

And all the paths in the forest and the roots of the trees, the way they twirl, so…. No, [there is nothing comparable] anywhere else in the world to Finland. Soft moss and everything… the moss comes to mind and everything, and the cranberry forests, and when the snow melts, then… then the cranberries are extraordinarily tasty because they are frozen and you can [pick and] eat them. So that is what we ate on the way to school – the frozen cranberries. Oh, they were nice. So, everything….

Eero:

[The experiences] can be different for those who left [Finland] when they were older – different kinds of feelings. But when one leaves when young….

Mirja:

Well, it is all [about] the scents and flavours and… and of course the Finnish rye bread. It can’t be replaced by white bread or any kind of bread from any other country, but it is what it is. Real bread is rye bread.

Eero:

Yes, one cannot put it into words how one feels inside. You long for [Finland]. When you get there, you… cannot stay there, live there – you long for Australia – but there is… a sort of… funny feeling inside.

Mirja:

Yeah, a utopian feeling.

Eero:

However, it is good to be [in Finland] and go there and watch. One can sit and watch….

________

[...]

Mirja:

Missä on niinku syntyny ja ollu ensimmäiset 10 vuotta elämästään, ni se on aina sun kotimaa. Et sinne kaipaa. Niitä tuoksuja ja kaikkia.

Eero:

Että vaikka siellä Suomessa ei asuskaan, mutta sinne on hieno mennä. Se on sellanen kummallinen kaiho tunne. Sitä ei osaa selostaa.

Mirja:

Ja kaikki ne metsäpolut ja ne puunjuuret, ku menee siellä kivasti, ni ei. Ei sellasta oo missään maalimassa, ku Suomessa. Pehmonen sammal ja kaikki nämä, niinni ne tulee nämä sammaleet ja kaikki mieleen ja ne puolukkametät ja vielä lumihangen, lumet ko sulaa, ni sitte, sitte ne puolukat vasta hyviä on, ku ne on jäätyny ne puolukat ja sitte saa syödä niitä. Niin tällasia aina koulumatkoilla syötiin, niitä jäätyneitä puolukoita. Ai, ku ne oli hyviä. Joo, että kaikkia...

Eero:

Se voi olla erilaista niille, jokka on vanhana lähteneet, minkalaiset tunteet niillä on. Mutta niinko nuorena lähteny ---

Mirja:

Niin, ne on just nämä hajut ja maut ja, ja tietysti sitä suomalaista ruisleipää, sitä ei korvaa valkonen leipä, eikä minkäämaalainen leipä vaan se on se. Oikia leipä on ruisleipää.

Eero:

Niin, sitä ei ossaa pukea sanoihin se tunne mikä on sisimmässä. Sinne kaipaa. Sit ko pääsee sinne, ni... kummiskaa siel ei voi olla eikä asua, on kaipuu tänne, mut on sellanen... sellanen... ihmeellinen tunne vaan sisimmässä.

Mirja:

Niin, semmonen utopinen tunne.

Eero:

Silti mukava olla ja mennä ja kattoo. Voi istua ja kattoo...

Leo, Thornlands, QLD

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Leo speaks:

[...] Father dug ditches or worked in the woods, and I also had to go and work, doing timber-cutting when I was 14. I always remember that. I was cutting timber in the woods for the first time at 14, sawing wood. And before I turned 15, I hauled timber from the woods for one year. To the river’s edge. So, I did a man’s job at that age. Everything like that…. Same jobs as my Father. Digging ditches and so forth. So it wasn’t… my youth wasn’t really [about spending] leisure time and… then we made…. Well, when I turned 17 or so, I went to work in Urheilutarpeet [Sporting Needs]. I stayed there until I had to go to the army, and then…. Urheilutarpeet, that was the name. They manufactured skis. The factory was large, and they made a lot of skis there, with a lot of men working there. Sometimes they sent skis to Australia too. So I cannot remember very much. It happened so quickly when… the time when the war took so many years and…. I remember one thing – it always comes to mind. When I left for the army, my Mother made some coffee before I left, so… I always remember that…. I was visiting her, and I heard her sobbing by herself. She cried. It still makes me feel bad, when I think about it. [...]

____

Leo kertoo muistojaan:

[...] ojaa kaivo isä, mettätöissä oli ja minäki jouruin oleen mettätöissä neljätoistavuotiaana, mie muistan aina sen. Mie olin ensmäisen kerran neljätoistvuotiaana halkomettässä, sahaamassa halkoja. Ja mie olin ennen viittätoista vuotta, mie ajoin yhren vuoren tukkia mettästä. Jokirantaan. Että semmosessa miehen työssä olin semmosessa iässä. Kaikkii tommosta... Samoja töitä mitä isäki teki. Ojankaivuu ja semmosta. Ettei... ei se ollu lekottelua minunkaa nuoruus ja... sitte tehtiin, niin, sitte ko mie täytin seittemäntoista tai jotain siin nurkil, sitte mie menin semmosseen Urheilutarpeet. Siel mie olinkii nii kauan, ko joutu sotaväkee ja sitte... Urheilutarpeet, semmonen nimi oli. Tekivät suksia. Se oli niin iso tehdas, siel tehtii paljo suksia, paljo miehiä töissä. Tänne Australiaanki joskus lähettivät suksia. Et en mie paljo muista, se oli niin äkkiä, ko... se aika, kun se sota vei niin monta vuotta siinä välissä ja.... muistanhan mie senkii, semmosenkii, se aina muistuu mieleen, ku sotaväkeen ku meni, ni äiti laitto vielä kahvii viimeseks, ni... aina mie muistan sen kyllä... Kävin sen luona, ni mie kuulin, ku se nyyhkytti itekseen sielä. Se itki. Vieläki tekee pahaa, ku ajattelee. [...]

Eila, Nhulunbuy, NT

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Eila speaks:

[...] Spiritual matters started to interest me from a very early age because Mother gave them a push when I was very little, and afterwards I started going to girl clubs and Sunday school. And in this way, the spiritual matters were very interesting to me when I was developing and growing up. When I became 18, my older brothers had become members of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints and they had detached themselves from the Lutheran Church, and also my Mother [detached herself from the Lutheran Church]. I started studying and going to the young people’s club. I felt that the organisation of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints was perfect, and [they had] the perfect knowledge of the Gospel. I felt that the Lutheran Church had part of the knowledge, but it was perfect with the Mormon Church. And I started going to the church and I was baptised, and I felt great contentment to be among the young people while learning more of the spiritual matters, which I have been involved with very actively. I was 17 when I started going to church. I was 18 when I was baptised.

My youth was beautiful, clean, interesting, full of happenings, [...]

Eila kertoo muistojaan:

[...] Hyvin aikasin elämässäni hengelliset asiat alko kiinnostaa minua, koska äitini anto niille ensimmäisen sysäyksen heti pienenä ja sitte rupesin käymään tyttökerhossa ja pyhäkoulussa ja näin ollen hengelliset asiat olivat hyvin kiinnostavia minulle, kun aloin kehittyä ja kasvaa suuremmaksi sitte. Kun mie olin sitte 18-vuotias, niin vanhemmat veljeni olivat jo liittyneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon ja eronneet luterilaisesta kirkosta, ja myöskin äitini. Itse aloin tutkia ja käydä nuorten kerhossa. Tunsin että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolla oli täydellinen toiminta ja täydellinen oppi evankeliumista. Tunsin, että luterilaisella kirkolla oli osa totuutta, mutta mormonikirkolla oli täydellinen. Ja mie rupesin käymään kirkossa ja miut kastettiin ja suurta tyydytystä olla nuorten kanssa ja oppia enemmän hengellisistä asioista, joissa olen yhä hyvin aktiivisena mukana. Mie oli 17, kun mie alotin käymään kirkossa. 18-vuotiaana miut kastettiin.

Miun nuoruus oli kaunis, puhdas, mielenkiintonen, täynnä tapahtumia, [...]

Vivi, East Killara, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Vivi speaks:

[...] Then [another memory] comes to mind of some angry old woman, for example in Valkeakoski when I had some foreign friends visiting me. Then they left. There was one from Columbia…. What are they…? An Algerian, Italian, Estonian and so forth, and we were there, chatting, and then they left and I went to see them off in the parking lot of the high rise, still chatting, and it was not night yet, nor evening. Then we heard from behind a curtain: “This is not a refugee centre!” That… that was one of those… that, oh, that was one of those kinds of places… This happened some two years before I left Finland, when I started itching for it to be the time [to leave]. The ground started burning [my feet], and if I tried to do this or that, there was always somebody putting obstacles in the way. You were not supposed to do anything… That is the sort of a thing that has stayed alive in my memory.

____

Vivi kertoo muistojaan:

[...] Sitten tulee mieleen sellasia vihasia akkoja niinku esimerkiks meillä Valkeekoskella mun luona oli kylässä eri maalaisia kavereita. Ja sitten ne lähti meiltä pois. Siinä oli kolumbialainen, mikä tää on, algerialainen, italialainen, eestiläinen ja jotain tämmöstä ja oltiin siinä, juteltiin ja ne lähti pois ja mä menin saattamaan kerrostalon pihan parkkipaikalle, juteltiin siinä vielä, ei ollu yö eikä ilta. Sit kuulu joku verhon takaa: ”Tämä ei ole mikään pakolaiskeskus!” Se... se oli kyllä yks niitä semmosia... et siis ai, tää on tämmönen paikka... Tää oli joskus pari vuotta ennenko mä lähin Suomesta, ku rupes oleen kutinaa, et täält ois niinku nyt, nyt rupee polttaa maa, et yritti tehä sitä taikka tätä, niin aina lyötiin jostain kapuloita rattaisiin, et mitään ei sais tehä... Se on semmonen, mikä on jääny kyllä elävästi mieleen.

Anneli, Yeppoon, QLD

Please note. The original memories were spoken in English. The Finnish version has been translated by K.R.

Anneli speaks:

Well, this is something I am going to preach at the church on Christmas Eve service. It comes from there, book of Isaiah, the text, and I read it in Finnish. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. The teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

This text speaks about the coming of a child who is going to be born in Bethlehem and this child of course is the child of Christmas as Christ. Now for me, this brings the picture of the childhood in Finland when during the Christmas time everything is dark, everything is dead, and all of a sudden Christmas arrives. For a child, when I was, it was beautiful. All the lights came, the music, the smells, everybody became happy. All of a sudden there was lights everywhere. But now when I think about it there’s more to it. When I looked through the window as a child and I saw the snowflakes coming down, you only could see them when the light hit the snowflakes. And later on, of course, I learnt that each snowflake is unique. And that’s something I can relate to my Christmas message. Because when I look at Lord Jesus Christ and the light that shines from him, and as it shines to each individual person, they become uniquely beautiful like the snowflakes in my childhood… hm, so that’s how it starts. So what else you want to know? [...]

_______

Anneli kertoo muistojaan:

No, tämä on sellainen [asia], josta aion saarnata kirkossa jouluaaton jumalanpalveluksessa. Tämä tulee Jesajalta, teksti, ja luen tämän suomeksi. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. Teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

Tämä teksti puhuu lapsen maailmaan tulemisesta, lapsen joka syntyy Betlehemissä ja tämä lapsi on tietysti joulun lapsi Kristus. Minulle tulee tästä mieleen kuva lapsuudesta Suomessa, jolloin kaikkialla on joulun aikaan pimeää, kaikki on kuollutta, ja yhtäkkiä joulu tulee. Lapselle, kuten minä olin, se oli kaunista. Tuli valoja, musiikkia, tuoksuja, kaikista tuli onnellisia. Yhtäkkiä joka puolella oli valoja. Mutta nyt, kun ajattelen asiaa, siihen liittyy enemmänkin juttuja. Kun lapsena katsoin ikkunalasin läpi ja näin lumihiutaleiden satavan, ne pystyi näkemään ainoastaan silloin, kun valo osui hiutaleisiin. Ja myöhemmin tietenkin opin, että jokainen lumihiutale on ainutkertainen. Ja sen haluan yhdistää jouluviestiini. Kun katson Herraa Jeesusta Kristusta ja valo säteilee hänestä, niin kuin se säteilee jokaiseen ihmiseen, ihmiset tulevat ainutkertaisesti kauniiksi niin kuin lapsuuteni lumihiutaleet... hm, näin se alkaa. Mitä muuta haluaisit tietää? [...]