Finns Down Under

Artikkeli Suomen Sillassa/ Article in Finland Bridge

2008-12-06T18:00:00.000-08:00

Suomi-Seura Ry:n julkaisemassa Suomen Silta-lehdessä on Kielisten maassa-kirjasta juttu. Lehti löytynee kirjastoista kautta maan. Julkaisukuukausi on muistaakseni marraskuu 2008... Harmikseni en ole itse lehteä vielä nähnyt, mutta saamistani tiedusteluista päätellen, juttu on otettu vastaan mielenkiinnolla.

Finland Bridge, published by Finland Society, has an article regarding Finns Down Under book. I believe the magazine is easy to find from any library in Finland. If I remember right, the articel was published in November (2008)... Unfortunately I have not been able to see the magazine myself but according to the queries that I have received the story has been acknowledged with interest.

Article in Expatrium/ Artikkeli Expatriumissa

2008-01-02T01:58:00.000-08:00

I received an email today letting me know that Finns Down Under has got some nice coverage in the latest edition of Expatrium. I have not seen the article yet but I am sure it is more than ok. I was interviewed by a very experienced journalist. Expatrium is a magazine for Finns living abroad. The magazine has over 50,000 readers all over the world. Not bad, eh?

_____

Sain tänään sähköpostia. Kielisten maassa-kirjasta on mukava juttu äskettäin ilmestyneessä Expatrium-lehdessä. En ole vielä nähnyt painettua versiota artikkelista, mutta olen varma, että juttu on ok. Minua haastatellut journalisti on erittäin ammattitaitoinen. Expatrium on ulkomailla asuville suunnattu lehti ja sillä on yli 50 000 lukijaa ympäri maailmaa. Ei hassumpi juttu, vai mitä?

About spoken word/ Hieman puhutusta sanasta

2007-12-13T22:16:00.000-08:00

I thought I would share a bit of critique I have received from the book.

Mainly the critique has been positive. Readers have given positive feedback from the images and the general look of the book. Some people have given thanks for the translations (many children of the first generation immigrants do not have a good grasp of Finnish) and some people have given special thanks for letting the voice of the interviewees to be heard in the text. The voice has also been the most criticized part of the book.

Today I attended a Christmas Party that I had donated one of my books as a prize. When the winner of the book was announced, a lady next to me whispered:

"I´m glad I didn´t win that book. I really don´t want to read it!"

To save her from further embarassment I said:

"That´s my book. I did it."

She looked at me unfazed and said:

" Oh, it´s YOU! You know what is really wrong with the book? You make people sound dumb."

I felt quite humiliated because the exact opposite was in my mind when I worked on the book. She continued:

" I know one person from the book and you made him sound dumb although he is not. He is a very nice person."

I had been told before that somebody that I had interviewed had been laughed at because the person´s sentences were not "logical" as the person said. Another person complained that I had left "unnecessary" repetitions in some texts. I looked at the lady next to me and to me it looked like she enjoyed the situation. I said to her that I know that the person she is talking about is a very nice person and that I just used the exact words that he used when telling me his life story. The lady said that it is true, that is the way the person talks. Then I excused myself.

I have explained the decisions behind the texts and editing earlier at the www.dundernews.com website discussion site. I will extract some of my notes here:

Before I started making the book, I had interviewed quite a few people already, in different contexts, for different stories. Often spoken language can be a problematic read for a reader. This is not always the case though. Before I started gathering material for the book, I made a clear-cut decision to keep the language intact. There would be only minimal editing of the texts. There were several reasons for this: It would not be "fair" to leave out repetitions from some people while others did not use them. People talk differently. It is part of their personality. Use of the "likes" take the story forward.

When I started the project I decided to have a minimal impact on the interviewees personality. I wanted to "preserve" it along with the Finnish language, its funny colloquiliasms, the Finglish, and also the English words within the text etc. I wanted to save the "voice" of each person, and also the little "unlogical" mistakes or "defiencies" that we all make when we talk. I knew that this decision might make the reading of the text difficult, but because I had to make a decicion, this is the decision I made: I decided to stay loyal to the interviewee instead of choosing to change living word.

I look at the book as whole. Every single person in the book brings their own energy into the book with their own stories and the way they deliver the stories. If the reader is energetic enough to wade through the whole book, I wish the reader is able to form an image of the Finland left behind, the history of everyday life of Finland, and also a visual image of the interviewee; what he or she looks like, what kind of surroundings she or he occupies. The third element, and an important one, is the language the person uses, the manner the person chooses to communicate. Language is its own dimension. We immigrants do not speak the same Finnish as they speak in Finland today. Our language is something else, its own kind.

The meaning of this book is to last for the generations to come, to be a small document of what people remembered, how they looked and how they spoke...

I have to admit that at some point I thought I should have made a documentary instead of a book... But by then it was too late. Oh well, what is done is done, and I did it to the best of my abilities! :)
_______________

Sain tänään kirjasta kritiikkiä ja ajattelin kirjoittaa siitä pätkän tänne blogiin.

Kritiikki on ollut pääosin positiivista. Kirja on saanut eirtyisesti kiitoksia kuvista ja ulkoasustaan. Myös kirjan kaksikielisyydestä on tullut kiitoksia (monien siirtolaisten lapset eivät osaa suomea enää kovin hyvin) ja jotkut ovat kiittäneet päätöksestä säilyttää tekstiosuudet puhekielisenä. Haastateltujen puheet ovat kuitenkin se kritisoiduin osa.

Tänään osallistuin joulujuhliin, joihin olin lahjoittanut kirjan arpapalkinnoksi. Kun voittaja julistettiin, vieressäni istunut rouva kuiskasi:

"Olenpa iloinen, etten voittanut tuota kirjaa. En halua edes lukea sitä!"

Säästääkseni hänet liiemmältä nolostumiselta, sanoin:

" Se on minun kirjani. Minä sen tein."

Hän katsoi minua silmää räpäyttämättä ja sanoi:

"Ai, se olet SINÄ! Minäpä kerron mikä siinä kirjassa on vikana. Saat ihmiset kuulostamaan tosi tyhmiltä."

Minua alkoi hävettää, sillä juuri sitä halusin välttää: ihmisten nolostuttamista. Hän jatkoi:

" Tunnen yhden kirjan henkilön ja hän kuulostaa tyhmältä, vaikkei oikeasti ole tyhmä. Hän on oikein mukava ihminen."

Olin saanut joskus aiemmin palautetta, että eräälle henkilölle oli naurettu, koska hän kuulosti niin "epäloogiselta" kirjassa. Toinen henkilö valitti, että olin jättänyt "tarpeettomia" toistoja kirjan teksteihin. Katsoin vieressäni situvaa rouvaa ja minusta näytti, että hän nautti tilanteesta. Sanoin hänelle, että haastattelemani ihminen on tosiaankin todella kiva ihminen ja teksti sisältää täsmällisesti sen kuinka henkilö puhuu. Rouva myönsi asian näin olevan. Sen jälkeen lähdin kohteliaasti tilanteesta pois.

Olen joskus aiemmin selittänyt kirjan tekstien taustoja www.dundernews.com -sivuston keskustelupalstalla. Tässä alla otteita viestistäni:

Olin ennen kirjan tekemistä jo haastatellut ihmisiä aika paljon, eri yhteyksissä, eri juttuja varten. Puhekieli kirjoitettuna on joskus lukijalle ongelmallista, mutta ei suinkaan aina. Tiedostin ongelman jo etukäteen, mutta tein päätöksen olla editoimatta kertomuksia muutoin kuin minimaalisesti. Ei olisi ollut oikein editoida yhdeltä toistoja pois, kun taas joku toinen ei käytä niitä laisinkaan. Ihmiset puhuvat eri tavoin. Se on osa persoonallisuutta. "Niinkut" vievät tarinaa eteenpäin.

Kun aloin tehdä tätä kirjaa, yksi periaatteistani oli olla "koskematta" kertojan persoonaan. Halusin säilyttää paitsi kertojan persoonan, myös suomen kielen, sen kummallisuudet ja kommervenkit sekä fingliskan, englannin kielen jne. Halusin myös säilyttää paitsi kertojan "äänen", myös kertomusten pienet "epäloogisuudet" tai muut "puutteet". Tiesin, että lukemisesta saattaa tulla urakka, mutta koska jonkinlainen etukäteispäätös on tehtävä, päätin mieluummin pysyä kertojalle uskollisena kuin alkaa poistella elävää kieltä.

Minä itse katson kirjaa kokonaisuutena. Jokainen kirjan henkilö tuo tarinallaan ja tarinoimistyylillään oman energiansa kirjaan. Jos kaikki tarinat jaksaa läpi kahlata, niin toivon mukaan lukijalle hahmottuu kuva paitsi taakse jätetystä Suomesta, suomalaisen arjen historiasta, kuin myös visuaalinen kuva siitä miltä kertoja nyt näyttää, minkälaisessa maisemassa vaikuttaa. Kolmas, ja tärkeä, elementti on haastatellun käyttämä kieli ja ilmaisutapa, jolla hän kommunikoi. Kieli on oma ulottuvuutensa. Me siirtolaiset emme enää puhu sitä suomea mitä Suomessa puhutaan. Meidän kielemme on jo jotakin muuta, omanlaisensa.

Tämän kirjan tarkoitus on säilyä tuleville polville, olla pieni dokumentti siitä mitä ihmiset muistelivat, miltä he näyttivät ja miten he puhuivat...

Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa projektia harmittelin, etten alkanut tekemään dokumenttifilmiä kirjan sijaan... No, liian myöhäistä se olisi ollutkin. Se mitä olen saanut aikaiseksi, sen olen tehnyt parhaan kykyni mukaan! :)

Article in Bumerangi/ Artikkeli Bumerangissa

2007-11-13T22:18:00.000-08:00

Bumerangi on Suomi-Australia- yhdistysten Liiton lehti.
Lehdessä no 2/2007 on juttu Kielisten maassa-kirjasta, ja vähän kirjan tekijästäkin.
Kotisivut: http://www.suomi-australia.fi/

League of Finnish-Australian Societies publishes a magazine called Bumerangi.
If you are interested, there is an article of Finns Down Under, and a little bit about the author too, in the latest issue 2/2007.
Webpage: http://www.suomi-australia.fi/

More library info/ Kirjastoinformaatio jatkuu

2007-10-12T17:38:00.000-07:00

Please note that Finns Down Under is not only available at Vantaa Library but also at Helsinki, Espoo and Kauniainen Libraries through the library search engine www.helmet.fi
Thank you for letting me know, Aila!

Kielisten maassa ei ole lainattavissa vain Vantaan kaupunginkirjastossa vaan koko pääkaupunkiseudun (Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa) yhteisessä hakujärjestelmässä www.helmet.fi. Teoksen saa siis mistä tahansa alueen kirjastosta. Kiitos tiedotuksesta Ailalle!

Furthermore, I noticed that also Järvenpää Library and Seinäjoki Library have Finns Down Under available for borrowing. Every time I recognise a new library obtaining the book, I celebrate with a shy howl of hurray! Wonderful! :)

Huomasin myös, että Kielisten maassa löytyy myös Järvenpään ja Seinäjoen kirjastoista. Tunnustan, että joka kerran kun huomaan uuden kirjaston hankkineen Kielisten maassa-kirjan, pidän pienen hurraa!-huutohetken. :)

More libraries/ Lisää kirjastoja

2007-09-22T18:24:00.000-07:00

In addition to the libraries listed below, the following libraries in Finland have ordered Finns Down Under in their collection:

Lisäys edelliseen Kirjastot-postaukseen: Seuraavat suomalaiset kirjastot ovat myös tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa:

Kokkola Library/ Kokkolan kirjasto
Kouvola Library/ Kouvolan kaupunginkirjasto
Kotka Main Library/ Kotkan pääkirjasto
Porvoo Library/ Porvoon kaupunginkirjasto
Riihimäki Libray/ Riihimäen kaupunginkirjasto
Mikkeli Main Library/ Mikkelin pääkirjasto

If you have information other libraries holding the book, please let me know. The Finnish search engine Frank-monihaku does not seem to be totally reliable.

Jos tiedät kirjan olevan saatavilla myös muista kirjastoista, ilmoitathan minulle. Kirjastojen aineistotietokantahakupalvelu Frank-monihaku ei vaikuta olevan ihan ajan tasalla.

Book availability in Finland/ Kirjan ostaminen Suomessa

2007-09-10T14:45:00.001-07:00

Please inquire Academic Bookstore if you would like to purchase Finns Down Under from a shop in Finland. Please note that I will also continue selling the book via mail. Orders: finnsdownunder@gmail.com

Kielisten maassa-teosta voi nyt tiedustella Suomessa Akateemisesta kirjakaupasta. Jatkan myös kirjan postimyyntiä Australiasta käsin. Tilaukset: finnsdownunder@gmail.com

Kirjastot/ Libraries

2007-09-09T15:02:00.001-07:00

The following libraries in Finland have ordered Finns Down Under in their collection:

Seuraavat suomalaiset kirjastot ovat tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa:

Ilmajoki Library/ Ilmajoen kirjasto
Kauhajoki Library/ Kauhajoen kirjasto
Lappeenranta Library/ Lappeenrannan kirjasto
Oulu Library/ Oulun kaupunginkirjasto
Oulu University Library/ Oulun yliopiston kirjasto
Puolanka Library/ Puolangan kunnankirjasto
Tampere University Library/ Tampereen yliopiston kirjasto
Vantaa Library/ Vantaan kaupunginkirjasto

Please click the link LIBRARIES or KIRJASTOT to find out the other libraries that have purchased the book in their collection.

Klikkaa linkkiin LIBRARIES tai KIRJASTOT. Saat selville lisää kirjastoja, joiden kokoelmissa kirja on.

Article in Helsingin Sanomat/ Artikkeli Helsingin Sanomissa

2007-08-26T01:27:00.001-07:00

I am happy to let you know that there was an article about Finns Down Under book in today´s Helsingin Sanomat, more specifically on the ´´Sunday pages´´. I actually bought a 24-hr-right-to-read- the-paper (for €1)... The article was written by Kaisa Uusipaikka. She based the main story mostly on Finnish migration in Australia and for the shorter pieces that went along with the pictures, she had called the people in pictures and interviewed them. Very interesting! I also really liked the layout of the story. It looked very nice on my screen! There was one thing I was a bit disappointed about and that was the fact that this blog was not mentioned in the story... Hopefully the folks, that are interested in Finns Down Under book, manage to google their way here!

I am also really happy to tell you that quite a few public Finnish libraries (and one university library in Finland) have bought the book. I will later post a list of the libraries where Finns Down Under is available in Finland.

_______

Iloinen uutinen! Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa on artikkeli Kielisten maassa-kirjaan liittyen. Itse asiassa ostin eurolla 24 tuntia lukuaikaa lehteen vain sen vuoksi, että näkisin jutun... Jutun on kirjoittanut Kaisa Uusipaikka. Pääjuttu käsitteli lähinnä australiansuomalaista siirtolaisuutta aikojen saatossa ja kuviin liittyviin pienempiin juttuihin hän oli haastatellut kuvattuja. Mielenkiintoista! Jutun taitto on tosi hyvä. Se näyttää tietokoneen näytöllä mainiolta. Ainoa pettymys oli se, että jutusta puuttui linkki tähän blogiin... Toivottavasti kuitenkin asiasta kiinnostuneet osaavat guuglata näille sivuille!

Voin ilokseni myös mainostaa, että muutamat suomalaiset kirjastot (ja yksi suomalainen yliopiston kirjasto) ovat tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa. Teen myöhemmin kattavan listan niistä kirjastoista, joista kirjaa on saatavilla.

Critique in Keskipohjanmaa/ Kritiikki Keskipohjanmaa-lehdessä

2007-08-15T01:40:00.000-07:00

I am happy to announce that Finns Down Under has been recognised by the newspaper Keskipohjanmaa in Finland. Here is a link to the critique. ("Kun koti jää, kaikki muuttuu" - When home is left behind, everything changes.)

The critique has been written by M. Ripsaluoma (edit 17.8.07 Ripsaluoma´s webpage). I am very pleased with the result. At first the writer introduces some facts about immigration, then she illuminates the contents of the book briefly in a positive light and towards the end she poses a relevant question: for whom has the book been written for.

This, indeed, is the question which made the book hard to sell any publisher. Publishers need a neat audience to whom they can market the book. Finns Down Under cannot be easily marketed to any one specific group - but different groups. That kind of marketing is complicated and, partly therefore, expensive.

Finns Down Under, in my mind, is meant for people interested in migration/ photography/spoken language / Finnish (cultural and social) history/ memories and how people remember things... just to name a few.

______

Kielisten maassa-kirjasta on tänään ilmestynyt arvostelu Keskipohjanmaa-lehdessä. Tässä linkki kritiikkiin. http://www.keskipohjanmaa.net/gen/kirjat.asp "Kun koti jää, kaikki muuttuu".

Mainion kritiikin on kirjoittanut M. Ripsaluoma (edit 17.8.07: Ripsaluoman verkkosivut ). Ensin kirjoittaja kertoo yleisluontoisesti siirtolaisuuteen liittyviä asioita, sitten hän tiivistää kirjan sisältöä positiivisessa hengessä ja loppupuolella juttua hän esittää erittäin asiaankuuluvan kysymyksen: kenelle kirja on kirjoitettu.

Tämä juuri on se kysymys, jonka uskon olleen painavimman syyn sille, miksi kirjalle oli vaikeaa löytää kustantajaa. Kustantaja tarvitsee tarkoin määrätyn ostajakunnan kenelle markkinoida kirjaa. Kielisten maassa-teosta ei voi oikein markkinoida vain yhdelle ryhmälle, vaan useille erillisille ryhmille. Sellainen markkinointi on vaikeaa ja (osittain siksi) kallista.

Minä olen ajatellut kirjan kiinnostavan mm. siirtolaisuudesta/ valokuvauksesta/ kielen tutkimuksesta/Suomen (kulttuuri- ja sosiaali-)historiasta/muistoista ja muistamisesta kiinnostuneita... muutamia mainitakseni.

Klaudia, Springwood, QLD

2007-06-12T18:29:00.001-07:00

Klaudia was two years old when she moved to Australia. She does not have any memories from Finland before moving to Australia.

Klaudia oli kaksivuotias muuttaessaan Australiaan. Hänellä ei ole muistoja Suomesta.

Dear Reader,
this is the last image from the book Finns Down Under. Kielisten maassa.

I will post information here if something comes up. One library in Finland has ordered this book in their collection. I now leave for a holiday in Finland and when I come back, I will contact other libraries to enquire whether they would be interested in purchasing Finns Down Under.

I hope you have enjoyed the journey through Finnish Australian immigrants´s memories from their old country as much I enjoyed listening to them. Even though the regular postings end here, I will be only an email away in case you would like to share your thoughts with me. [finnsdownunder@gmail.com]

Let´s keep remembering to know who we are...

Kirsi

Hyvä lukija,

tämä on viimeinen kuva kirjasta Finns Down Under. Kielisten maassa.

Päivitän tätä blogia satunnaisesti, jos on jotakin mielenkiintoista kerrottavaa. Yksi kirjasto Suomessa on tilannut kirjan hyllylleen. Olen nyt lähdössä Suomeen lomalle ja kun palaan, otan yhteyttä suomalaisiin kirjastoihin tiedustellakseni kiinnostaako kirjani muidenkin kirjastojen lukijoita.

Toivon, että tämän blogin anti on sinusta ollut yhtä mielenkiintoista kuin minusta, kun kuuntelin näitä tarinoita ensimmäisen kerran. Jos haluat ottaa kirjan tiimoilta yhteyttä, lähetä sähköpostia osoitteeseen finnsdownunder@gmail.com.

Muistaessa ymmärrämme ketä olemme.

Terveisin,

Kirsi

Irja, Ringwood East, VIC

2007-06-12T18:23:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Irja speaks:

[---] The peace didn’t last for long. We had to leave home again and that was…. I don’t remember much about that, or I do a little bit. [---] And I remember one night I woke up when they were bombing. I said to Mother, “What was that?” Mother said, “Nothing – go back to bed.” The whole house was shaking… That was before…. So we left again. It might have been ’43 or so. Mother kept a diary for the whole time, because we had Father’s sister’s children. Mother had to take care of them, so she had six children because [the other children’s] Mum was dead. So Mother had to travel with six children from place to place during wartime. But she still kept a diary all the time, [writing down] what happened every day.

[---] When [I was a] child, I didn’t know how to be afraid. The wartime wasn’t any different from any other time. On the other hand, it was exciting because we traveled… traveled from place to place, always meeting new people. Getting acquainted with new people. And… somebody… my Granny or somebody always used to say, “Oh, when you went to school, you said right away, “It’s not a good school at all”.” There were not enough boys at the school, [and] because there were so many girls [in my family], I liked playing with boys more. I was a bit of a tomboy.

I remember fishing in Karelia, checking the nets in the morning with Father. It was exciting. And summertime always comes to mind. It stays in the memory better than wintertime in Karelia. And there were huge lilacs [growing] next to our house. And recently when my cousin visited [the old home] in Karelia, everything had been pulled down – all the buildings – but the lilacs were flowering there. And they had grown to be so big. She taped video from there during her visit. So then we left Karelia for the second time, and after that we couldn’t return there any more. My Mother used to cry so much. I wondered what she was always crying about. But… when you are a child, you don’t understand. I mean, she always had to adjust to a new environment… Always, constantly had to get used to something new and… get acquainted with new customs… Now when I think about it, it was a good schooling. To be… to be able to take life as it comes.

And Mother couldn’t really talk about wartime, [because] she always got so homesick. And Father was the same. He always dreamed about going back to Karelia one day. Always talking about it. Father was good, in the sense that he was good company and he played a violin and sang, and [that is why] he easily got to know people. And participated in meetings and, well… and always sang and played around the country, so he never sort of felt lonely. Even though [he had to live] on foreign soil.

I always remember the summer… the summer nights, especially if it was a warm night – how wonderful it was. To be outside and next to a lake. [...]

______

Irja kertoo muistojaan:

[---] Sit ei se kauaa se rauha kestäny. Sit piti taas lähtee uuestaan pois kottoo ja se oli tuota... Sitä mie en niin paljo muista tai kyl mie muistan siintäki reissusta vähäsen. [---] Ja mie muistan yhtenä yönä, ko ne pommitti ni mie heräsin. Mie sanoin äitille ”mikäs tuo oli?”. Äiti sano ”ei mittää, mee vaan takasi nukkumaan”. Koko talo tärisi.... Se oli ennen tuota... sielt sit taas lähettii uuvvestaa, ehkä se oli nelikytkolme tai sillee. Kyllä äiti piti kaikki niinko kirjanpito, ylhäällä koko sen ajan, ko meil oli isän siskon lapset oli kans niinko äitin huollettavana, et oli niinko kuus lasta hänellä, ko hein äiti oli kuollu. Ni äitin piti siis matkustaa kuuden lapsen kanssa soa-aikana paikast toisee. Mut silti hän niinko piti kirjanpidon ylen aikaa, et tota mitä joka päivä tapahtu.

[---] Sillon lapsena, ei sitä osannu pelätä, ei se ollu se sota sen kummempaa aikaa, ko mikään muukaan aika. Se oli vaan toisaalt jännittävvää, ko sie pääsit matkustammaa, paikasta toiseen matkustammaa, ja aina näki uusia tuttuja. Tutustu niinko uusiin ihmisiin. Ja... joku... mein mummo tai joku aina sano, et ”oo, ko sie menit sinne kouluu, ni sie sanoit kohta, et ei tää oo hyvä koulu ensinkää”. Siel ei ollu tarpeeks poikia siel koulussa, ko meil oli nii paljo tyttöjä, ni mie tykkäsin poikien kanssa enemmän leikkiä. Niinko vähäsen tomboy olin.

Mie muistan, ko Karjalassa kalastamas, ko käytii isän kans ain aamulla, verkkoja kokkeilemassa. Se oli jännää. Ja kesäaika niinku muistuu, jää niinku paremmin mieleen ko talviaika Karjalassa. Ja valtavat sireenit oli meijän talon lähellä. Ja nyt ko miun serkku oli käyny siellä Karjalassa, kaikki oli purettu, kaikki rakennukset, mut ne sireenit vielä kukki. Ja ne oli valtavaks tulleet, ko hää teki semmosen niinko videon sieltä, ko hää kävi.

Sitte myö tuota, ko lähettii Karjalasta toisen kerran, sit sinne ei ennää päässykkän takasin. Mein äiti aina itki niin hirviästi. Mie ihmettelin, et mitä hää ain itkee. Mut tuota... ei sitä lapsena ymmärtäny.

Meinaan hänen piti aina sopeutua uuteen ympäristöön... Aina ylen aikaa piti niinko sopeutua johonki uuteen ja... tottua uusiin tapoihin... Nyt ko mie ajattelen sitä jälkeenpäin, se oli toisaalta hyvä koulutus. Et tuota... et ottaa elämän sillee niinko se tullee.

Ja äiti ei oikein pystyny juttelemaa sodanaikasta, ko hänel aina tuli semmone ikävä. Ja isäl samal viisii, nii hää tuota aina haaveili, et joskus pääsee Karjalaan takasi. Aina jutteli siitä. Isäl oli siint hyvä, ko hää oli nii hyvä seuraihminen ja hän viulua soitti ja laulo ni hää helposti tutustu kansalaisiin. Ja meinaan oli aina kaikis kokouksis mukana ja tuota... ja aina laulamassa ja soittamassa joka puolella maata, et koskaan ei ollu niinko semmonen, et ois tuntenu, et niinko yksinäiseks itteesi. Et vaik sie olitki niinko vieraalla paikalla.

Mie aina muistan sen kesä, ne kesäillat, etenki jos oli lämmin ilta, et kuin ihanaa se oli. Olla ulkona ja järven rannalla. [...]

Atso, Nangwarra, SA

2007-06-12T17:26:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in English.

Atso speaks:

Yeah, we weren’t going. We were gonna run away. Me and me brothers…They attacked at 4 am, the night we left, to get on a bus, to go to Helsinki, everyone still asleep, half asleep, get dressed, get on a bus, gone… Didn’t get a chance to run away…. I really knew for about a year, just didn’t know when… When it happened, it happened quick… Yeah, it had an opportunity here…. Stopping London was first, they had a garbage strike there, it was piled up in the streets. Bloody India or Karachi or somewhere… [...]

I reckon I was probably one or two, I reckon, my old man used to do trucks, used to see my godparents, lived right on the Russian border… Can’t remember the name of the place now… Right on the border it was… That was a bit exciting, go and look at the big fence…

Swimming, horses, do the old bloke’s hay next door all the time… Dude would be dead… Drive a tractor when… four or five years old… Ruuhijärvi, where we lived. Just a couple of farms down…there’s a forest in behind where we were, farms over the back of that… What else would there be? [...]

_______

Atso kertoo muistojaan:

Joo, ei aiottu lähteä. Aiottiin karata. Minä ja velipojat... He [vanhemmat] hyökkäsivät neljän aikaan aamulla, sinä yönä kun lähdimme, piti nousta bussiin, mennä Helsinkiin, kaikki vielä unessa, puoliunessa, piti pukeutua, nousta bussiin, lähteä... Ei ollut mahdollisuutta karata... Tiesin [Australiaan lähdöstä] vuoden verran [etukäteen], en vain tiennyt että milloin... Kun se tapahtui, se tapahtui nopeasti... Joo, täällä oli mahdollisuus... Pysähdyttiin Lontoossa ensin, siellä oli jätteenhuoltolakko, se [jätteet] oli pinottu teiden varsille. [Niin kuin jossain] hemmetin Intiassa tai Karachissa tai jossain... [...]

Luulen olleeni yhden tai kahden ikäinen, luulen niin, [kun] isälläni oli tapana ajaa kuorma-autoa, oli tapana mennä katsomaan kummivanhempia, [jotka] asuivat aivan Venäjän rajalla... En muista paikan nimeä nyt... Se oli juuri siinä rajalla... Olihan se vähän jännää, mennä katsomaan isoa aitaa...

Uiminen, hevoset, naapurin äijän heinähommien teko koko ajan… Tyyppi on varmaan nyt kuollut… Traktorin ajaminen… neljä-, viisivuotiaana... Ruuhijärvi [oli se paikka], jossa asuimme. Vain parin maatilan päässä meiltä... meidän talon takana oli metsää, maatilat sen takana... Mitä muuta siellä olisi ollut? [...]

Katariina, Port Hedland, WA

2007-06-11T20:04:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Katariina speaks:

[...] Oh, now I remember another [memory]! One autumn. It was a new fashion. I was then at the upper girl school in Tammerkoski and I was probably 16; I wasn’t that old… maybe 14 years old… And by then Mum had sewn all of my… all of the kids’ clothes. Winter coats, and everything, were made by Mum. They were good. She was a good seamstress. But then on this [particular] autumn, Mum had a little extra money for some reason, (we were really poor), extra money, and I was allowed to buy my first autumn coat. It didn’t have to be made by Mum; I got to buy it. And that year the fashion was… what was the name of it? It was gray…. It was sort of… iron gray… . It was sort of really dark gray. And then it was fashionable to have the sort of shoes with long peaks. And they were bought for me… And everything was the same shade. It was sort of…. The coat was checked, but gray. It was… it wasn’t iron gray, what is the other word? Steel gray… what is that? Steel gray! It was steel gray! The coat was steel gray! And I was 14 when I took the communion that year. That’s how it was, and I was wearing that steel gray coat and the steel gray new shoes and steel gray leather gloves and steel gray scarf around my neck. And my communion dress was a steel gray two-piece dress suit. And steel gray stockings. I have a picture of the outfit. And that was so wonderful! Steel gray was a fashionable word. And I can feel it now, [how it felt] when I was 14 years old and everything was steel gray, ha ha ha… And then I had a green hat! They were the fashionable colours of that autumn… Ah, oh… [...]

Katariina kertoo muistojaan:

[...] Ai, mä muistan yhen kyllä! Yks syksy. Se oli uus muoti. Mä oli sillon tyttölyseossa, Tammerkosken tyttölyseossa koulussa, ja mä olin varmaan ehkä kuustoista, en ollu niin vanha... 14-vuotias ehkä... Ja siihen asti mun äiti oli aina tehny mun kaikki, meiän kaikkien lasten, vaatteet. Talvitakit, ja kaikki, oli äidin tekemiä. Ne oli hyviä. Hän oli hyvä räätäli. Mutta sitten tänä syksynä äidillä oli vähän, jostain syystä, vähän ekstra rahaa, ku oltiin hirveen köyhiä, ylimäärästä rahaa, ja mää sain ostaa mun ensimmäisen syksytakin, ei tarttenu olla äidin tekemä, mää sain sen ostaa. Ja sinä vuonna oli muotia... mikäs se oli sen nimi... se oli harmaa... se oli semmonen... raudanharmaa... se oli semmonen oikein tummanharmaa. Ja sitten oli muotia sillon ne semmoset pitkänokkaset kengät. Ja mulle ostettiin semmonen... ja sama sävy oli joka paikassa. Se oli semmonen... takki oli ruudullinen, mutta se oli harmaa. Se oli... ei se ollu raudanharmaa, mikä on se toinen sana... steel gray... mikä se on? Teräksenharmaa! Se oli teräksenharmaa. Takki oli teräksenharmaa! Ja mä olin 14, kun sinä vuonna menin ripille, niin oli joo, ja mulla oli se teräksenharmaa takki ja teräksenharmaat uudet kengät ja teräksenharmaat nahkahansikkaat ja teräksenharmaa kaulahuivi. Ja sitte se mun rippipuku oli teräksenharmaa kaksosanen jakkupuku. Ja teräksenharmaat sukat. Mulla on kuvaki siittä. Ja se oli aivan ihana! Tää teräksenharmaa oli semmonen muotisana. Ja nytki mä justiin tunnen, ku mä oon 14-vuotias ja mulla on kaikki nää teräksenharmaat, hah hah... Ja sitte oli vihree hattu! Ne oli sen syksyn muotivärit... Aa, voi että... [...]

Inka, Broome, WA

2007-06-10T18:33:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Inka speaks:

[...] Another thing that comes to mind from the school years… A sort of [memory] of when I always used to go marching for the peace and May Day marches and so forth. I don’t remember when I went marching for the first time, but I remember that I participated in The Peace and Hope Summer March, which must have been in the early 1980s. But this probably happened when I was in the fourth grade and I was about 10 years old, and I went marching for peace with Hatsi. And I went to her house and she often painted her face. This time she had painted her face and [she] had a peace sign. And then we went marching and that was around May Day, I think, and it was about 10 degrees [Celsius] during the daytime. And I was wearing a white beanie and we went, (it was somewhere close to the Senate Square), and we went marching there, the two of us, for peace. We walked in and there was a bunch of cameramen there. When we walked past them, we said, “Yes, we want peace” and they said, “Hey, we want to get that on tape.” So then we went back and they filmed us saying, “We want peace”, and then it was shown on the evening news the same night. And the next day when I went to school, the grade fives, when I walked passed them, on my way to another classroom, there was a group of boys or something and they started teasing, “beanie in the freezing, we want peace.” They started sort of sneering at that… ha ha ha… then I was totally embarrassed. [...]

________

Inka kertoo muistojaan:

[...] Toinen juttu, joka tulee mielee niinku kouluajoilta. Semmonen ku mä kävin aika usein niinku rauhanmarsseilla ja vappumarsseilla ja sillee. Mä en muista millon mä ekan kerran kävin jossain sellasel marssilla, mut sen mä muistan, et mä kävin sellasel Rauhan ja Toivon Kesä-marssilla, joka oli varmaa joskus niinku aikasi 80-luvulla. Mut tää tais olla sillon, ku mä olin neljännellä ja mä olin 10-vuotias suunnilleen ja mä menin Hatsin kans rauhan marssille. Ja menin sen himaan ja se aina niinku hirveen usein maalas naaman. Tällä kertaa se oli maalannu naamansa ja silloli rauhanmerkki. Ja sitte me mentii marssimaa ja se oli joskus vapun aikaan muistaakseni ja oli jotain 10 astetta ehkä sillee päivällä. Ja mulloli sellane valkonen pipo päässä ja mentii, se oli jossain niinku Senaatintorin lähellä tai sillee, ja me mentii sinne kahestaa marssimaan rauhan puolesta. Me käveltii sisään ja siin oli jotain kameraporukkaa. Kun me käveltii niitten ohi ni me sanottiin ”joo, me haluamme rauhaa” ja sit ne sano ”hei, me halutaan toi filmille”. Ja sit me mentii takasin ja sit meijät filmattii, ku me sanottiin ”me haluamme rauhaa” ja sit se oli uutisissa sinä iltana. Ja sit seuraavana päivänä ku mä menin kouluu niin vitosluokkalaiset, ku mä kävelin niitten ohi, me oltii menossa johonki toiseen luokkahuoneesee, ja siinä oli joku ryhmä niit poikii tai jotai sellast ja sit ne rupes sanoon, että ”pipo päässä pakkasella, haluamme rauhaa”. Rupes niinku hirveesti irvaileen sille...hih hih...sit mä olin ihan nolo siinä. [...]

Satu, on the road, SA

2007-06-10T01:02:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Satu speaks:

[...] Should I think of one more memory? Yeah! Yeah, well, one wonderful memory from the summer before we left. We traveled to Kuhmo. And there, yeah, we went there with our friends, the Peruvian-Finnish couple. It was something like their summer cottage… yeah, it was very much in the backwoods – 50 kilometres to the nearest dwelling. Yeah! A wonderful spot in the middle of the woods. We went there and all the time we were having adventures in the woods. It was a totally wonderful wilderness there. You could see the bear tracks there and… there were swamps and you could pick cloudberries and other wonderful berries and go rowing a boat and, yeah… there too we had a wonderfully peaceful time, because we are such nature-orientated people… We did not hitch-hike that time. We traveled with the friends, in their car. Yeah. We also visited... yeah, in Kuhmo there was a wonderful Kalevala village [theme village modeled on the Finnish epic Kalevala]. It was absolutely wonderful, [to see it] just before leaving Finland... a bit like my own roots [planted]… in my mind, because there… I learnt many things I did not know about at all. Wonderful things there. That village was full of everything… about the olden ways. There was a small blacksmith´s shop where he still made tools like they used to do and everything… everything was there… like it was before the Western people came to Finland. Yeah. And it felt wonderful. [...]

____

Satu kertoo muistojaan:

[...] Pitäskö mun vielä joku muu muisto ajatella?...Jee! Jee, no yks ihana muisto kyllä mikä on edellisenä kesänä ennenku lähettiin. Mentiin Kuhmoon. Ja siellä oli, jee, mentiin sinne meidän ystävien, perulais-suomalaisen pariskunnan kanssa, niitten kesämökkiköhän se olisi niin kun jee, se oli erittäin korvessa, viiskyt kilsaa varmaan lähimpään taloon. Jee! Ihana paikka keskellä metsää. Mentiin sinne ja koko aika vaan siellä seikkailtiin siellä metsässä. Se oli aivan ihanaa erämaata kokonaan. Siellä pysty näkemään karhun jälkiä ja...suota oli, pysty keräämään lakkoja ja kaikkia ihania marjoja ja käyä soutelemassa ja jee...sielläkin me vietettiin ihanaa rauhaisaikaa, koska me ollaan niin luontoihmisiä... Ei liftattu sillä kertaa. Me mentiin vaan niiden kavereitten kanssa autolla vaan. Jee. Käytiin myöskin, jee, siellä Kuhmossa oli myöskin ihana Kalevala-kylä. Se oli aivan ihanaa, ennen just kun lähtee pois Suomesta ni jäi...vähän niinkun omat juuret...mielessä, koska siellä oli...opin monia asioita mitä en ees tienny yhtään. Siellä oli aivan ihania asioita. Se kylä oli ihan täynnä kaikkee...vanhoista ajoista. Siellä oli pieni sepän paja joka tekee vieläkin samalla tavalla työkaluja kun teki ennen ja kaikki...kaikki oli siellä...niinkun ois ollu ennenkun tuli länsimaalaisihmiset Suomeen. Jee. Se tuntu ihanalta. [...]

Marko and Mika, Melbourne, VIC

2007-06-08T17:16:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in English.

Mika speaks:

[...] Toboggan, I remember that... and even like when you do it here with friends when you go up I mean. It’s probably small things you do remember during when you were a kid. And… I don’t know if it was that I had a lot more fun during winter, that’s why the memories are there.

I’m trying to think if there’s anything else but as I said it’s so hard to go back because I was such a young age and as I was saying, like when I was six when I came out here, then did the majority of my growing up here... I do recall a lot more things that are done here as I was a kid but... I don’t know... like I mean I was never really pushed even as a kid, not a lot of people asking me about Finland and that because a lot of people think that my parents are Finnish and... I don’t have an accent and they do. So a lot of people, when you do say I was born in Finland, a lot of people are actually surprised.

Most of the other things... It’s just...blank.

Marko speaks:

[...] I did have to go to school by myself. I don’t know if I went every time by myself but I remember walking from there to the school. I remember the location of the school where it was on the corner. I t wasn’t too far to get, it was probably about a kilometre... less than a kilometre. So there are a few things I remember from the childhood. I just remember the house where I was born, how we used to live upstairs in Rossintie. I remember a few things of the house, of the shape, the fact it was a two-story, had a cellar, that was a couple of hundred meters from the lake and things like that. Not too many specific memories that stick out. I think a lot of them went... I think I forgot a lot of my specific childhood memories maybe because when we came to Australia, we had to concentrate so much on everything that was new: the language, the places, the people, we had no relatives, nobody that really told us anything about people back home. I think that’s where I forgot a lot of the memories because it was such a big cultural change, especially having to learn the language and things like that. I think I forgot a lot of it straight away but now when I went back as an adult I remember a lot more of the area, but I don’t have too many memories, like somebody told me once that there’s a guy that was in your class and I wouldn’t know if he walked in here right now... [...] It was more of places that I remember. I can’t remember too many events that happened to me when I was seven. Any specific anyway. Nothing that really stands out. [...]

I don’t speak about those memories to anybody, that’s probably one the things because we don’t have any other family here in Australia. So I don’t have that link to anybody else and even my fiancé, she doesn’t ask too many questions about Finland when we lived there. She asked me about my cousins and uncles and that who we communicate with email but not so much about memories. So you don’t tell stories and then you forget. [...]

___

Mika kertoo muistojaan:

[...] Pulkalla laskeminen, muistan sen... ja pidän siitä, kun täälläkin menen kavereiden kanssa pohjoiseen, tarkoitan. Luultavasti on niin, että pienet asiat muistaa lapsuudesta. Ja... en tiedä oliko niin, että oli paljon hauskempaa talvella, että siitä syystä muistot ovat siltä ajalta.

Yritän ajatella olisiko mitään muuta, mutta kuten jo sanoin, se [muisteleminen] on niin vaikeaa, koska olin niin nuori ja kuten sanoin, kun olin kuusivuotias, tulin tänne, sitten kasvoin suurimman osan lapsuuttani täällä... muistan paljon enemmän asioita, jotka tapahtuivat täällä, kun olin lapsi mutta... enpä tiedä... kuten, tarkoitan, että kukaan ei koskaan painostanut [muistamaan asioita], kun olin lapsi, kovin moni ei kysellyt Suomesta ja koska monet tietävät, että vanhempani ovat suomalaisia ja... minulla ei ole aksenttia, kun taas heillä [vanhemmillani] on [aksentti]. Joten useat ihmiset, kun kerron syntyneeni Suomessa, monet ihmiset ovat itse asiassa hämmästyneitä.

Suurin osa muista jutuista [muistoista]... on vain... tyhjää.

Marko kertoo muistojaan:

[...] Minun piti mennä kouluun yksin. En tiedä meninkö joka kerran yksin mutta muistan kävelleeni sieltä [kotoa] kouluun. Muistan [kadun] kulmauksessa olevan koulun sijainnin. Se ei ollut kovinkaan kaukana, luultavasti vain kilometrin päässä... vähemmän kuin kilometri. Joten on muutamia asioita, joita muistan lapsuudesta. Muistan vain talon, jossa synnyin, kuinka asuimme yläkerrassa Rossintiellä. Muistan muutamia asioita talosta, sen muodon, faktan että se oli kaksikerroksinen, siinä oli kellari, se oli parin sadan metrin päässä järvestä ja sen sellaista. Ei kovin monia tarkkoja muistoja, jotka työntyisivät etualalle. Ajattelen, että monet niistä menivät... ajattelen, että ehkä unohdin paljon lapsuuden muistoja, koska muutimme Australiaan, meidän piti keskittyä niin kovasti kaikkeen uuteen: kieleen, paikkoihin, ihmisiin, meillä ei ollut sukulaisia, kukaan ei oikeastaan kertonut meille mitään ihmisistä kotona [Suomessa]. Ajattelen, että siksi unohdin monia muistoja, koska tapahtui niin suuri kulttuurin muutos, varsinkin kun piti opetella kieli ja muut asiat. Ajattelen, että unohdin paljon heti välittömästi, mutta nyt kun menin takaisin [Suomeen] aikuisena, muistan paljon enemmän [asuin]alueesta, mutta minulla ei ole kovinkaan monia muistoja asioista kuten joku kerran sanoi, että tuolla menee tyyppi, joka oli sinun kanssasi samalla luokalla enkä tuntisi häntä, vaikka hän kävelisi tänne sisään juuri nyt... [---] Muistan enemmänkin paikkoja. En muista kovinkaan monia tapahtumia ajalta jolloin olin seitsemän. En mitään erityistä. En mitään mikä todella erottuisi joukosta.

[...]

En puhu noista muistoista kenellekään, yksi syy luultavasti on, että meillä ei ole muuta perhettä täällä Australiassa. Joten minulla ei ole sellaista linkkiä keneenkään, ja jopa morsiameni, hänkään ei kysy kovin monia kysymyksiä Suomesta, [siitä ajasta] kun asuimme siellä. Hän kysyi minulta serkuistani ja sedistäni ja että kenen kanssa me kommunikoimme sähköpostitse, mutta ei niinkään muistoista. Joten tarinoita ei tule kerrottua ja niin sitä unohtaa.

Eero and Mirja, Kilmore, VIC

2007-06-07T23:36:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

[...]

Mirja:

Where one was born and lived for the first 10 years; that [country] is always the homeland. So you miss it. The scents and everything.

Eero:

So, even if you don’t live in Finland, it is a fine place to visit. It is a funny, sad feeling. Hard be explain.

Mirja:

And all the paths in the forest and the roots of the trees, the way they twirl, so…. No, [there is nothing comparable] anywhere else in the world to Finland. Soft moss and everything… the moss comes to mind and everything, and the cranberry forests, and when the snow melts, then… then the cranberries are extraordinarily tasty because they are frozen and you can [pick and] eat them. So that is what we ate on the way to school – the frozen cranberries. Oh, they were nice. So, everything….

Eero:

[The experiences] can be different for those who left [Finland] when they were older – different kinds of feelings. But when one leaves when young….

Mirja:

Well, it is all [about] the scents and flavours and… and of course the Finnish rye bread. It can’t be replaced by white bread or any kind of bread from any other country, but it is what it is. Real bread is rye bread.

Eero:

Yes, one cannot put it into words how one feels inside. You long for [Finland]. When you get there, you… cannot stay there, live there – you long for Australia – but there is… a sort of… funny feeling inside.

Mirja:

Yeah, a utopian feeling.

Eero:

However, it is good to be [in Finland] and go there and watch. One can sit and watch….

________

[...]

Mirja:

Missä on niinku syntyny ja ollu ensimmäiset 10 vuotta elämästään, ni se on aina sun kotimaa. Et sinne kaipaa. Niitä tuoksuja ja kaikkia.

Eero:

Että vaikka siellä Suomessa ei asuskaan, mutta sinne on hieno mennä. Se on sellanen kummallinen kaiho tunne. Sitä ei osaa selostaa.

Mirja:

Ja kaikki ne metsäpolut ja ne puunjuuret, ku menee siellä kivasti, ni ei. Ei sellasta oo missään maalimassa, ku Suomessa. Pehmonen sammal ja kaikki nämä, niinni ne tulee nämä sammaleet ja kaikki mieleen ja ne puolukkametät ja vielä lumihangen, lumet ko sulaa, ni sitte, sitte ne puolukat vasta hyviä on, ku ne on jäätyny ne puolukat ja sitte saa syödä niitä. Niin tällasia aina koulumatkoilla syötiin, niitä jäätyneitä puolukoita. Ai, ku ne oli hyviä. Joo, että kaikkia...

Eero:

Se voi olla erilaista niille, jokka on vanhana lähteneet, minkalaiset tunteet niillä on. Mutta niinko nuorena lähteny ---

Mirja:

Niin, ne on just nämä hajut ja maut ja, ja tietysti sitä suomalaista ruisleipää, sitä ei korvaa valkonen leipä, eikä minkäämaalainen leipä vaan se on se. Oikia leipä on ruisleipää.

Eero:

Niin, sitä ei ossaa pukea sanoihin se tunne mikä on sisimmässä. Sinne kaipaa. Sit ko pääsee sinne, ni... kummiskaa siel ei voi olla eikä asua, on kaipuu tänne, mut on sellanen... sellanen... ihmeellinen tunne vaan sisimmässä.

Mirja:

Niin, semmonen utopinen tunne.

Eero:

Silti mukava olla ja mennä ja kattoo. Voi istua ja kattoo...

Leo, Thornlands, QLD

2007-06-06T22:20:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Leo speaks:

[...] Father dug ditches or worked in the woods, and I also had to go and work, doing timber-cutting when I was 14. I always remember that. I was cutting timber in the woods for the first time at 14, sawing wood. And before I turned 15, I hauled timber from the woods for one year. To the river’s edge. So, I did a man’s job at that age. Everything like that…. Same jobs as my Father. Digging ditches and so forth. So it wasn’t… my youth wasn’t really [about spending] leisure time and… then we made…. Well, when I turned 17 or so, I went to work in Urheilutarpeet [Sporting Needs]. I stayed there until I had to go to the army, and then…. Urheilutarpeet, that was the name. They manufactured skis. The factory was large, and they made a lot of skis there, with a lot of men working there. Sometimes they sent skis to Australia too. So I cannot remember very much. It happened so quickly when… the time when the war took so many years and…. I remember one thing – it always comes to mind. When I left for the army, my Mother made some coffee before I left, so… I always remember that…. I was visiting her, and I heard her sobbing by herself. She cried. It still makes me feel bad, when I think about it. [...]

____

Leo kertoo muistojaan:

[...] ojaa kaivo isä, mettätöissä oli ja minäki jouruin oleen mettätöissä neljätoistavuotiaana, mie muistan aina sen. Mie olin ensmäisen kerran neljätoistvuotiaana halkomettässä, sahaamassa halkoja. Ja mie olin ennen viittätoista vuotta, mie ajoin yhren vuoren tukkia mettästä. Jokirantaan. Että semmosessa miehen työssä olin semmosessa iässä. Kaikkii tommosta... Samoja töitä mitä isäki teki. Ojankaivuu ja semmosta. Ettei... ei se ollu lekottelua minunkaa nuoruus ja... sitte tehtiin, niin, sitte ko mie täytin seittemäntoista tai jotain siin nurkil, sitte mie menin semmosseen Urheilutarpeet. Siel mie olinkii nii kauan, ko joutu sotaväkee ja sitte... Urheilutarpeet, semmonen nimi oli. Tekivät suksia. Se oli niin iso tehdas, siel tehtii paljo suksia, paljo miehiä töissä. Tänne Australiaanki joskus lähettivät suksia. Et en mie paljo muista, se oli niin äkkiä, ko... se aika, kun se sota vei niin monta vuotta siinä välissä ja.... muistanhan mie senkii, semmosenkii, se aina muistuu mieleen, ku sotaväkeen ku meni, ni äiti laitto vielä kahvii viimeseks, ni... aina mie muistan sen kyllä... Kävin sen luona, ni mie kuulin, ku se nyyhkytti itekseen sielä. Se itki. Vieläki tekee pahaa, ku ajattelee. [...]

Eila, Nhulunbuy, NT

2007-06-05T15:21:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Eila speaks:

[...] Spiritual matters started to interest me from a very early age because Mother gave them a push when I was very little, and afterwards I started going to girl clubs and Sunday school. And in this way, the spiritual matters were very interesting to me when I was developing and growing up. When I became 18, my older brothers had become members of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints and they had detached themselves from the Lutheran Church, and also my Mother [detached herself from the Lutheran Church]. I started studying and going to the young people’s club. I felt that the organisation of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints was perfect, and [they had] the perfect knowledge of the Gospel. I felt that the Lutheran Church had part of the knowledge, but it was perfect with the Mormon Church. And I started going to the church and I was baptised, and I felt great contentment to be among the young people while learning more of the spiritual matters, which I have been involved with very actively. I was 17 when I started going to church. I was 18 when I was baptised.

My youth was beautiful, clean, interesting, full of happenings, [...]

Eila kertoo muistojaan:

[...] Hyvin aikasin elämässäni hengelliset asiat alko kiinnostaa minua, koska äitini anto niille ensimmäisen sysäyksen heti pienenä ja sitte rupesin käymään tyttökerhossa ja pyhäkoulussa ja näin ollen hengelliset asiat olivat hyvin kiinnostavia minulle, kun aloin kehittyä ja kasvaa suuremmaksi sitte. Kun mie olin sitte 18-vuotias, niin vanhemmat veljeni olivat jo liittyneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon ja eronneet luterilaisesta kirkosta, ja myöskin äitini. Itse aloin tutkia ja käydä nuorten kerhossa. Tunsin että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolla oli täydellinen toiminta ja täydellinen oppi evankeliumista. Tunsin, että luterilaisella kirkolla oli osa totuutta, mutta mormonikirkolla oli täydellinen. Ja mie rupesin käymään kirkossa ja miut kastettiin ja suurta tyydytystä olla nuorten kanssa ja oppia enemmän hengellisistä asioista, joissa olen yhä hyvin aktiivisena mukana. Mie oli 17, kun mie alotin käymään kirkossa. 18-vuotiaana miut kastettiin.

Miun nuoruus oli kaunis, puhdas, mielenkiintonen, täynnä tapahtumia, [...]

Vivi, East Killara, NSW

2007-06-03T20:56:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Vivi speaks:

[...] Then [another memory] comes to mind of some angry old woman, for example in Valkeakoski when I had some foreign friends visiting me. Then they left. There was one from Columbia…. What are they…? An Algerian, Italian, Estonian and so forth, and we were there, chatting, and then they left and I went to see them off in the parking lot of the high rise, still chatting, and it was not night yet, nor evening. Then we heard from behind a curtain: “This is not a refugee centre!” That… that was one of those… that, oh, that was one of those kinds of places… This happened some two years before I left Finland, when I started itching for it to be the time [to leave]. The ground started burning [my feet], and if I tried to do this or that, there was always somebody putting obstacles in the way. You were not supposed to do anything… That is the sort of a thing that has stayed alive in my memory.

____

Vivi kertoo muistojaan:

[...] Sitten tulee mieleen sellasia vihasia akkoja niinku esimerkiks meillä Valkeekoskella mun luona oli kylässä eri maalaisia kavereita. Ja sitten ne lähti meiltä pois. Siinä oli kolumbialainen, mikä tää on, algerialainen, italialainen, eestiläinen ja jotain tämmöstä ja oltiin siinä, juteltiin ja ne lähti pois ja mä menin saattamaan kerrostalon pihan parkkipaikalle, juteltiin siinä vielä, ei ollu yö eikä ilta. Sit kuulu joku verhon takaa: ”Tämä ei ole mikään pakolaiskeskus!” Se... se oli kyllä yks niitä semmosia... et siis ai, tää on tämmönen paikka... Tää oli joskus pari vuotta ennenko mä lähin Suomesta, ku rupes oleen kutinaa, et täält ois niinku nyt, nyt rupee polttaa maa, et yritti tehä sitä taikka tätä, niin aina lyötiin jostain kapuloita rattaisiin, et mitään ei sais tehä... Se on semmonen, mikä on jääny kyllä elävästi mieleen.

Anneli, Yeppoon, QLD

2007-06-02T16:10:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in English. The Finnish version has been translated by K.R.

Anneli speaks:

Well, this is something I am going to preach at the church on Christmas Eve service. It comes from there, book of Isaiah, the text, and I read it in Finnish. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. The teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

This text speaks about the coming of a child who is going to be born in Bethlehem and this child of course is the child of Christmas as Christ. Now for me, this brings the picture of the childhood in Finland when during the Christmas time everything is dark, everything is dead, and all of a sudden Christmas arrives. For a child, when I was, it was beautiful. All the lights came, the music, the smells, everybody became happy. All of a sudden there was lights everywhere. But now when I think about it there’s more to it. When I looked through the window as a child and I saw the snowflakes coming down, you only could see them when the light hit the snowflakes. And later on, of course, I learnt that each snowflake is unique. And that’s something I can relate to my Christmas message. Because when I look at Lord Jesus Christ and the light that shines from him, and as it shines to each individual person, they become uniquely beautiful like the snowflakes in my childhood… hm, so that’s how it starts. So what else you want to know? [...]

_______

Anneli kertoo muistojaan:

No, tämä on sellainen [asia], josta aion saarnata kirkossa jouluaaton jumalanpalveluksessa. Tämä tulee Jesajalta, teksti, ja luen tämän suomeksi. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. Teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

Tämä teksti puhuu lapsen maailmaan tulemisesta, lapsen joka syntyy Betlehemissä ja tämä lapsi on tietysti joulun lapsi Kristus. Minulle tulee tästä mieleen kuva lapsuudesta Suomessa, jolloin kaikkialla on joulun aikaan pimeää, kaikki on kuollutta, ja yhtäkkiä joulu tulee. Lapselle, kuten minä olin, se oli kaunista. Tuli valoja, musiikkia, tuoksuja, kaikista tuli onnellisia. Yhtäkkiä joka puolella oli valoja. Mutta nyt, kun ajattelen asiaa, siihen liittyy enemmänkin juttuja. Kun lapsena katsoin ikkunalasin läpi ja näin lumihiutaleiden satavan, ne pystyi näkemään ainoastaan silloin, kun valo osui hiutaleisiin. Ja myöhemmin tietenkin opin, että jokainen lumihiutale on ainutkertainen. Ja sen haluan yhdistää jouluviestiini. Kun katson Herraa Jeesusta Kristusta ja valo säteilee hänestä, niin kuin se säteilee jokaiseen ihmiseen, ihmiset tulevat ainutkertaisesti kauniiksi niin kuin lapsuuteni lumihiutaleet... hm, näin se alkaa. Mitä muuta haluaisit tietää? [...]

Matti, Alice Springs, NT

2007-05-30T14:48:00.000-07:00

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Matti speaks:

[...] And then Father started putting spuds into paper bags already in winter and he put them on a large wooden scaffold in the cellar, then they started growing, and when the snow first melted from our little slope, he planted the spuds there. But often he had to cover them with tarpaulin, so that they would not freeze and then they set fire to pieces of wood, so that halla, the frost, would not eat them up. And then I remember when Father picked up some small potatoes – one litre or two litres worth of tiny potatoes and he cooked them before anybody else had new season potatoes. Everybody was eating old season potatoes because at that time, there were no imported potatoes from elsewhere in Europe. And then we ate them with herring and that was absolutely fabulous food. And of course other fish, salted salmon or… whatever was available, we fished and in wintertime we got burbots, even though I don´t remember anything else but burbot soup maybe and… Those sorts of little stories stuck in my mind, but mainly spring – when it came I felt good; never liked it when autumn came. When the darkness came. That… it didn’t have a nice feeling about it… the autumn when the sun went down around three, four o´clock in the afternoon, so that it became dark. When I came [home] from school, if I had to stay for detention for doing something, I came home after four and it was so dark that you could hardly see anything before the snow came. [...]

___

Matti kertoo muistojaan:

[...] ja sitte se kun isä rupes talven aikana jo perunoita paperipussiin ja laitto semmoseen isoon puulavaan ne alakerrassa ja, tota, ne rupes siintä sitten kasvamaan, ja kun ensimmäinen lumi lähti pois meidän pieneltä rinteeltä, ni se laitto ne perunat sit sinne. Mut monta kertaa ne joutu laittamaan ressua päälle, ettei ne paleltuneet, ja sitte laittovat puunpaloja sinne palamaan, että se halla ei syöny niitä perunoita. Ja mä muistan sitte, ku isä haki semmosia pieniä perunoita, yhden tai kahden litran verran semmosii pieniä perunoita, ja sit hän keitti ne, kun ei kellään ollut vielä uusia perunoita. Kaikki söivät viel vanhoja perunoita, kun ei silloin tuotu muualta Euroopasta. Ja siin sit syötiin sillin kanssa ja se oli kyllä kerta kaikkiaan hyvää ruokaa. Ja ilman muuta kala oli kans sitte, joka oli suolattu lohta taikka... mitä me löydettiin, saatiin onkimalla ja, tota, talvisaikaan matikoita, vaikken mä kyl paljon muista siintä, ko matikkasoppaa vissiin ja... Kaikki tommost pikkujuttuja jäi mieleen mutta etupäässä oli just se, ku se kevät tuli niin siitä mullon aina hyvä mieli, mut mä en koskaan tykänny, ku syksyt rupes tulemaan. Ku tuli niin pimeää. Että... ei ollu oikeen, ei ollu kiva fiilinki siintä, että... se multa aina jäi se syksy, kun aurinko meni alas kolmen, neljän aikaan iltapäivällä, että tuli jo pimeä. Sit mä tulin koulusta, jos mä jäin arestiin jonkun asian takia, mä tuun neljän jälkeen, ni on niin pimeää, ettei kunnolla nähny mitään ennenku lumi tuli. [...]

Jack, Castlerag, NSW

2007-05-28T22:39:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Jack speaks:

[...] Well, about music business. My Dad bought a piano – he organised a piano for us, and I was then, maybe ten years of age. I took piano lessons for about a year. Then I got bored with it, because that piano teacher, the banker’s wife, was always totally screwed up with Valium. She nodded [to sleep] at the other end of the piano, and I had to figure out somehow how the notes were supposed to go, and I had to play the kind of music that didn’t interest me one bit. And I wanted to play Beatles songs, and other rock pieces, and I asked this teacher if she could make arrangements from those songs, so I could practice them. “Na-ah, you have to play these from this Aaron book here,” and then she fell asleep again. That was the end of me practicing piano. [...]

___

Jack kertoo muistojaan:

[...] No, noista musiikkihommista, ni isä osti pianon, hommas pianon meille, ja mä olin sillon, oisinko mä ollu 10-vuotias. Kävin pianotunneilla vuoden verran. Sitte mä kyllästyin siihen, se oli se pianon opettaja aina semmosessa valiumipöllyssä, pankinjohtajan vaimo, se nuokku siinä pianon päässä, ja mun piti jotenki yrittää funtsia miten nää nuotit menee ja sit piti soittaa sellasta musiikkia, mikä mua ei oikeestaan yhtään kiinnostanu. Ja mä oisin halunnu soittaa Beatleksiä sillon, ja kaikkia muita rokkikappaleita, ja mä kysyin sitte tältä opettajalta, voisko hän niinku tehä sovituksia niinku niistä kappaleista, mä voisin niitä opetella. E-ei, ku näitä pitää soittaa tästä Aaronin vihkosta, sit se nukahti uudestaan. Mulla jäi se pianonsoitto siihen. [...]

Juha and Annika, North Rocks, NSW

2007-05-26T16:06:00.001-07:00

Please note. The memories were originally spoken in English.

Annika speaks:

[...] I have spent time in forests. Because of my Father; he was a forester. I have sort of been connected to the forest since I was very little and [connected to] what happened in the forest and the birds and everything else. They [those experiences] have always come forward very strongly. And what I… aah, one beautiful memory…. We were traveling in Lapland, and we had an American exchange student staying with us for the summer. I was about 15 years old, and then they [the family] showed Finland to the exchange student, and Pappa – we called Dad ‘Pappa’ – Pappa was working and his area of responsibility was the whole Finnish Lapland and the forests of Lapland. And he then organised for us to be able to spend nights in the huts owned by the Ministry of Forestry, and we traveled with him and at the same time he was working and we got to see Lapland. That is how we went to Lapland. It was summer; it was ’65. The rainiest summer I can remember, and the coldest. Maximum temperature was 15 degrees [Celcius], and it always rained and it was always windy. And the American girl said, “So, is it ever warm here in Finland?” We defended strongly, “Sometimes it is”, but, really, it was a really awful summer in that sense. But there, in Lapland, it was a good thing. Even though it drizzled and it was cool, we were able to walk a fair bit, and one night we went to a small lake, maybe it was more of a pond, a lake, or a pond, next to a Lappish mountain. And Pappa had to test the fishing. This is what I was told; I don’t know whether it was true or not. We went there with our fishing rods and it was, well, pretty late at night and as cold as a sin and… ha ha ha… and we started fishing, and right away we started catching fish. The fish just kept coming and coming and coming and coming. And this is not one of those fish stories. [...]

Juha speaks:

[...] We had a crazy amount of boats. More boats than people on the island. So it started at first with rowing through the closest straits. We did 20- to 30-kilometre rowing trips per day, and [when] we got the first motorboat, we started making longer trips. Then later we bought a fishing boat, which we drove from Hanko to Turku and back, and… And then I had a sailing boat, which I sailed around the Åland Islands, and I had it while studying in Helsinki. It was exactly…. I bought the sailing boat at the same time when I met Annika. I kept it for a few years, and then I sold it. And so… I learnt a lot there. We were really good fishermen. It was tough, physical work, under very demanding circumstances. The amount of physical work led to eating huge, huge proportions. And a lot of fish. So it is… probably the most… affected me very much… my childhood. [...]

____

Annika kertoo muistojaan:

[...] Metsäs oon ollu. Mun isän takii, ku se on metsänhoitaja. Mä oon paljo niinkun kiinnittyny jo pienest pitäen niinku metsään ja mitä metsäs tapahtuu ja linnut ja kaikki nää, ne on tullu aina voimakkaasti aina esille. Ja se mikä mulla... ah, yks ihana muisto. Me oltiin Lapis käymäs ja meil oli amerikkalainen vaihto-oppilas, sillon asu meillä sen kesän. Mä olin niinku viistoisvuotias ja sit ne näytti Suomee sille, ja pappa, sanottiin isäpapaks, pappa ni oli, tota, töissä ja sen vastuualueella oli koko Suomen Lappi ja sen Lapin metsät ja se sit järjesti meille, et me saatiin olla metsähallituksen kämpissä aina öitä, ja sit sen kans niinku matkustettiin ja se oli samal niinku töissä ja me sit saatiin nähdä Lappia. Silla lailla me mentiin Lappiin. Oli se kesä, se oli –65. Sateisin kesä mitä, tota, mä vieläkään muistan, ja kylmin. Maksimi lämpötila oli noin 15 astetta ja aina sato ja aina tuuli. Ja se amerikkalainen tyttö sanokin, että tota et, eiks tääl Suomes oo koskaan lämmintä. Me sit puolusteltiin kauheesti, onhan joskus, mut se oli kyl todella surkee kesä siin mieles. Mut siel Lapissa se oli hyvä asia. Vaik siel tihuutti ja oli viileetä, ni sit me jaksettiin kävellä aika paljon, ja yks ilta ni me mentiin sellaselle pienelle järvelle, se oli ehkä lampi enempi, tunturijärvi tai –lampi. Ja papan piti testata sitte kalat. Näin mulle sit kerrottiin, en tiedä olikse totta vai ei. Mentiin sinne onkinemme ja, tota noin, se oli aika myöhä ilta ja oli kylmä ko synti ja, ha ha ha, ja siel me pantiin se onki veteen ja heti alko tulla kalaa. Tuli ja tuli ja tuli ja tuli. Ja sit tää ei oo mikään kalajuttu edes. [...]

Juha tells his memories:

[...] Meil oli hurja määrä veneitä. Enemmän veneitä ku ihmisii saarella. Siis se lähti liikkeelle ihan siitä, et me ensin soudettiin lähisalmet, tehtiin 20-30 kilometrin soutureissuja päivässä ja saatii ensimmäinen moottorivene, ruvettii tekee sellassii pidempiä reissuja. Sit myöhemmin ostettiin semmonen kalastajavene, jolla me mentiin Hangosta Turkuun ja takasi ja... Ja sit mulla oli purjevene, jolla mä menin Ahvenanmaan ympäri ja mul oli se Helsingissä opiskelija-aikana. Se oli just, mä hankin purjeveneen just sillon, ku mä Annikan tapasin. Pidin sitä muutaman vuoden ja sit myin. Ja siis niin... siellähän mä opin hyvin paljon. Mehän oltiin todella niinko kovii kalastajia. Et kovaa fyysistä työtä, hyvin niinku rajuis olosuhteis. Sit se fyysisen työn määrä sitte niinku aiheutti sen, et me syötiin kans aivan, aivan mielettömästi. Ja paljon kalaa. Et se on... varmaan eniten... hyvin paljon vaikuttanu muhun... lapsuuteen. [...]

Tia, Julia and Mia, Surfers Paradise, QLD

2007-05-24T15:42:00.000-07:00

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Julia speaks:

[...] We dug tunnels in the yard, and there was so much snow that…. Dad, when he plowed the snow, the piles were really high. We dug tunnels and we played in them. It was like a slide, since it was so icy. And then there is a sad memory about my rabbit, whose name was Kollo. And his name was Kollo [Idiot] only because when we bought it, the person who owned the rabbits said, “Come on now, you idiot”, and I thought it was his name. So he got the name Kollo. But he died in winter and I remember my Dad coming – at the time they were building a house in Espoo – so he came and he buried him and it was hard for him to dig [out] the frozen ground, really deep, to be able to bury the rabbit, because I was so…we were all devastated about him dying. [...]

Tia speaks:

[...] Yeah, well [there’s] one thing that I really don´t remember well since I was only four years old, but my Dad made me participate in a cross-country skiing competition. And then… it was a very short round, and he held me upright so that I wouldn’t fall down, and he carried me to the finishing line. And that is the only prize I have ever won. We still have the spoon. And I didn´t get gold, even though my Dad carried me there, hah hah.… Got the bronze sort of spoon, but [it’s] the only one that I have ever won anywhere. [...]

Mia speaks:

[...] A midsummer night story…. We always went to Jurva for midsummer because the whole family lives in Jurva, and they have a habit. There are two brothers there, and they always start a midsummer night fight. And what other crazy things do they do? One midsummer, we went there and we wondered what the blokes were doing, sitting there. There was a… well, a big anthill. The blokes were sitting on that. Three blokes, sitting naked on the ants´ nest. So they were trying [for], what is it…? The Guinness record of who could sit on the anthill for the longest time, hah hah…. Yeah, those sorts of memories [come to mind]. They got it. They sat there forever. Crazy men. Crazy men there. For sure, the ants crawled all over the place. Yuck. [...]

_____

Julia kertoo muistojaan:

[...] ... ni aina talvella, siin pihassa, me kaivettiin sellasii tunneleita siihe pihalle, kun oli niin paljon lunta, että...iskä, ku se kolas sitä lunta ni aina kauheen korkeita. Me tehtiin tunneleita ja me mentiin sielt alta. Se oli niinku liukumäki, ku se oli niin jäistä. Ja sitte surullinen muisto on, ku mun jänis, jonka nimi oli Kollo. Ja sen nimi oli Kollo vaan sen takii, ku me käytii ostaa se, ni se joka omisti niitä jäniksii, sano ”tuu nyt kollo sieltä” ja mä luulin, et se on sen nimi. Ja sen nimeks tuli Kollo. Mut niin se kuoli talvella ja mä muistan meijän isä tuli, ne oli silloin rakentamas taloo Espooseen, ni se tuli sinne ja sen piti mennä hautaan se ja se joutu kauheesti routast maata kaivamaan vaikka kuinka syvälle, että se saa haudattuu sen jäniksen, ku mä olin niin... me oltiin kaikki niin kauhuissaan, et se kuoli. [...]

Tia kertoo muistojaan:

[...] Joo, no yks mitä en kyl nii hyvin muista, ku mä olin varmaan vaan 4-vuotias sillon, mut tota isä pisti mut osallistumaan sellasiin hiihtokilpailuihin ja sitte... se oli ihan pieni lenkki näin ja se muka piti mua pystyssä etten mä kaatunu, mut sehän kanto mut sinne maaliin. Ja se on ainut mitali mitä mä missään oon ikinä voittanu. Meillon vieläki se lusikka. Enkä mä ees saanu kultaa, vaikka isi kanto mut sinne hahhahah... tuli pronssi, sellanen lusikka, mut ainoa mitä mä oon missään voittanu. [...]

Mia kertoo muistojaan:

[...] Sellanen juhannustarina, ko me aina juhannuksena mentiin Jurvaan, ku meillä koko suku asuu Jurvassa ja niillä on sellanen tapa siellä, ku siellä on kaks veljestä ja ne aina tota tekee juhannustappelun ja mitähän vielä hulluu siel on. Ni tota yks juhannus me mentiin sinne ja me katottiin mitähän noi ukot istuu tuolla, semmonen tota noin iso muurahaispesä. Ne ukot istu siinä. Ne kolme ukkoo, alasti istu muurahaispesässä. Ni ne teki tota, mikä tää on... Guinnessin ennätystä, et kuka pystyy istuun pisimpään muurahaiskedon päällä hehhehheh... Joo, semmonen muisto. Sai ne sen. Ne istu siellä vaikka kuinka kauan. Hullu ukko. Hullut ukot siellä. Kyl kai ne meni joka paikkaan ne muurahaiset. Hyi. [...]

Pirkko, King´s Cross, NSW

2007-05-23T16:27:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Pirkko speaks:

[...] Two sisters, older ones, stayed in Finland, they were married already. At first I got really excited. I thought, “Oh my God”, you know, real nice [leaving to go to Australia]. I had a picture in my mind of this huge world, totally terrifying. And I got terribly excited, and my brother did too. We buried all our old mattresses and old things in our garden; we took nothing to the [second-hand] shops. Dad shoveled the pits and then we buried everything and everything had to be got rid of, since we could only take a suitcase and the clothes we were wearing. Then there came a feeling that… that, listen, I went to cry there, that… “No-o-o, I can’t leave my country, my Finland and my friend!” I cried upstairs in secrecy after all the things were gone. I did not say a word to anybody about it. I didn’t want to. I thought it was fun to go see the world, but what would happen to my friends and our house? It was my home and everything. I did not say anything to anybody about that. Nobody knows up ‘til today. [...]

Pirkko kertoo muistojaan:

[...] Kaks siskoo, jäi vanhinta, ne oli naimisis jo, ne jäi Suamee. Mä enstee tulin hirveen excited, mä aattelin, että oh my God, että you know että ihan kiva, että sellanen kuva, että suurmaailma ja ihan kauhia. Ja mie innostuin ihan hirveesti, ja veljen kanssa. Me vaan haudattiin kaikki meidän patjat ja vanhat tavarat sinne meijän puutarhaan, ei me mitää niinku viäty kauppaa. Iskä kaivo kuapat ja kaikki haudattii vaa ja kaikki piti hävittää, ku ei voinu ottaa ku matkalaukku vaa ja vaatteet päälle. Sit mulle tuli sellanen tunne, että... mie menin sinne kuule itkemään että... e-e-en mie voi jättää miun kotimaata, Suomen maata ja mun kaveria. Mä tietsä salaa itkin siäl yläkerras, kun kaik tavarat ol viäty. En mie sanon kellee mitää. Mie en halunnu. Mie aattelin, että kivahan se on lähtä maailmalle, mut mites mun kaverit ja meijän talo, se oli mun koti ja kaikki. En mie mitää kellee sanonu siittä. Ei kukaa vieläkää tiijä. [...]

Book Launch in Brisbane 20.5.07

2007-05-22T14:55:00.000-07:00

Finns Down Under. Kielisten maassa was launched by the Ambassador of Finland, Mr Glen Lindholm. Kirsi standing on the left.

Finns Down Under. Kielisten maassa-kirjan julkisti Suomen Australian suurlähettiläs Glen Lindholm. Kirsi seisoo vasemmalla.

The book launch took place on Sunday the 20th of May 2007 at QPAC, in Brisbane, during the Festival of Classics event. The Festival of Classics marks the 50th anniversary of the death of Jean Sibelius and the 150th anniversary of the birth of Edgar Elgar. The Festival is organised by 4MBS and QPAC in Brisbane.

The book launch took place at Lyrebird restaurant during The Haunting Flute of Finland event after the Gala Performance. The restaurant served a fixed menu of everyday Finnish foods: pea and ham soup, raw salmon, cabbage rolls and blueberry cake. Unfortunately the event started half an hour late because of the earlier Festival Gala Performance at the Concert Hall running late. The idea was that I would go to the QPAC Shop after the launch to sign books.

Unfortunately the launch speeches were organised towards the end of the event so I missed the signing at the shop. My sincere apologies to those who did not come to the restaurant but only to the shop and did not find me there. Please contact me if you missed me on the day.

___

Kirjan julkistaminen tapahtui sunnuntaina 20.5.2007 QPACissa (Queensland Performing Arts Centre), Brisbanessa, Festival of Classics-tapahtuman yhteydessä. Festival of Classics juhlii Jean Sibeliusta ja Edgar Elgaria. Edellisen kuolemasta tulee kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta, jälkimmäisen syntymästä 150 vuotta. Festivaalin järjestäjinä toimivat paikallinen klassisen musiikin radioasema 4MBS sekä QPAC.

Kirjan julkistaminen tapahtui Lyrebird-ravintolassa The Haunting Flute of Finland-tapahtuman yhteydessä. Menu oli keskittynyt suomalaisiin kotiruokiin: hernekeittoon, graaviloheen, kaalikääryleisiin ja mustikkakakkuun. Tapahtuma alkoi puoli tuntia myöhässä johtuen edellisestä Festival Gala-esityksen pitkittymisestä konserttihallissa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti olla QPACin kirjakaupassa tavattavissa julkistamisen jälkeen. On myöskin valitettavaa, että julkistamispuheiden pito oli järjestetty Lyrebird-ohjelman loppuun, joten en ehtinyt kirjakauppaan laisinkaan.

Olen pahoillani, jos tulit turhaan tapaamaan minua kirjakauppaan. Toivottavasti otat yhteyttä, jos näin kävi.

Anja and Seppo, Cornubia, QLD

2007-05-15T14:55:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken and written in Finnish.

Anja speaks:

[...] It was in the ´60s, at the age of 15, when we had a school holiday, the potato harvest vacation for two weeks. I picked spuds down at the field in a heavily drizzling rain, and I can remember how long the rows seemed and [the feel of] that wet soil in between my fingers. And gray… everything was gray – the leaves had fallen from the trees and the atmosphere was so gloomy, so maybe it was then when the yearning was born for somewhere warm and sunny… it was September with a continuous, gloomy, thin rain and flat scenery and no houses anywhere near.

Seppo wrote:

One of my saddest memories is related to the Seutula airport. My parents decided to leave for Australia in 1959. There were six of us brothers in addition to my parents. Also, our grandparents were in contact with us every day, and they were very close to us. If the whole family had disappeared, it would have been the end of the world for Grandpa and Grandma. It was taken into account that I had a long-standing girlfriend and I was chosen to stay in Finland as a ‘consolation prize’. I remember how the airplane disappeared into the distance. How many years it would take, before we would meet again? It was hard to hold back the tears.

___

Anja kertoo muistojaan:

[...] Tossa 60-luvulla, 15-kesäsenä ku saatiin koululoma, perunannostoloma pariks viikkoo, ja siellä alhaalla pellolla sitten kuokin yksinään oikeen surkean tihkusessa vesisateessa, ja voin muistaa kuin pitkiltä ne perunapenkit tuntu, ja se kostee multa sormien välissä. Ja harmaata, kaikki oli harmaata, lehdet karisseet puista ja niin ankee tunnelma, että sillon mahdollisesti viimestään sytty se kaipaus sinne lämpimään ja aurinkoon... Se oli syyskuuta ja tasasen tappava pieni sade ja sitte vielä matala maisema eikä taloo lähettyvilläkää.

Seppo kirjoitti:

Yksi haikeimmista muistoistani liittyy Seutulan lentokenttään.Vanhempani päättivät lähteä Australiaan 1959. Meitä oli vanhempien lisäksi kuusi veljestä. Myös isovanhemmat olivat päivittäisessä kanssakäymisessä ja hyvin läheisiä. Koko perheemme katoaminen kuvioista olisi ollut vaarille ja mummulle elämän loppu. Ottaen huomioon, että minulla oli pitkäaikainen tyttöystävä, minut valittiin jäämään Suomeen ”lohdutuspalkinnoksi”. Muistan miten lentokone häipyi horisonttiin. Kuinka monta vuotta menisi ennen kuin taas tavataan? Vaikea oli pidättää kyyneleitä.

FYI: Brisbane Book Launch Date

2007-05-12T18:41:00.000-07:00

Please see the following link:
http://www.4mbsclassicfm.com.au/

As part of the Festival of Classics at QPAC in Brisbane, Finns Down Under book will be launched next Sunday 20th of May at 4pm, at Lyrebird Restaurant during the "The Haunting Flute of Finland/ Scandinavian Sweet and Savoury Delights" happening. Bookings 07-3840 7598. I will be at the QPAC Bookshop later on available for a chat and signing the books.

There will be a free event starting 11.45 am on the same morning at the Concert Hall Foyer, following Minstrel Gallery and Cascade Court. Scandinavian delicacies available plus local talents performances.

Festival Gala Performance (including Sibelius` 5th Symphony) starts at 2pm. Booking through QTIX 136 246 www.qtix.com.au

If you will be present and happen to see me, I would be happy if you came to say hello!

Cheers,
Kirsi

Matti, Balcatta, WA

2007-05-08T14:51:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Matti speaks:

The thing that I remember from Finland is that I used to run around on a rocky hill that was close by. I was not even at school age then. Then there, inadvertently, I stepped on a piece of broken glass, and that created a long cut on the sole of my foot, and there was a fair amount of blood coming out. I managed to get home; the distance was not more than a few tens of metres anyway, and immediately cold water was poured into a bowl and my foot put into the bowl. The next thing I remember of the whole episode, is being in my own bed and around it were three or four women from the neighborhood, with concerned expressions, looking at me. Afterwards I understood the situation – most probably I had lost so much blood that I lost consciousness. The district nurse was then called upon. The nurse thought, “If the cut is (so and so) long, it needs to be stitched by a doctor.” And at home, the situation was thought in a light that how the cut could be measured, since there was as much blood coming out as from the ox´s throat. And sometimes it has come to mind that the basis of that sort of thinking is: when one is an ordinary labourer´s child, what is the point? That might be a bit of a pessimistic conception, but sometimes at the end of the 40s, at the beginning of the 50s when the incident happened, (I don´t remember the year), it is possible that sort of attitude was still round. [...]

Matti kertoo muistojaan:

Se minkä minä muistan Suomesta on se, kun läheisellä, kallioisella mäellä kävin juoksentelemassa pikkupoikana. En ollut vielä edes kouluikäinen. Siellä sitten epähuomiossa tuli astuttua jonkun pullonpohjan päälle ja siitä tuli niin pitkä haava jalkapohjaan, että siitä tuli oikein vaan reippaasti verta. Minä pääsin takaisin kotiin, eihän sitä ollut kuin muutama kymmenen metriä matkaakaan, niin heti alkajaisiksi kylmää vettä pesuvatiin ja jalka pesuvatiin. Seuraava minkä minä muistan on, koko asiasta, on se että minä olin omassa sängyssä ja ympärillä läheisen seudun naisihmisiä jotain kolme neljä kappaletta huolestuneen näköisinä katselemassa minua. Jälkeenpäin näen asian niin, että siinä tilanteessa todennäköisesti menetin niin paljon verta, että menetin tajuntani. Asiasta käytiin sitten soittamassa paikkakunnan terveyssisarelle. Terveyssisar oli sitä mieltä, että jos se haava on niin ja niin pitkä niin sitten pitää mennä lääkärille hakemaan tikkejä siihen. Ja kotona nähtiin asia sillä tapaa, että milläs sitä rupee mittaamaan, ku verta tulee ku härän kurkusta. Ja joskus on tullut mieleen, että se oli ehkä taustaltaan sitä asiaa, että kun on tavallisen työmiehen kakara niin mitä sillä on väliä. Se on ehkä hieman pessimistinen näkemys asiasta, mutta joskus 40-luvun lopulla, 50-luvun alussa kun se tapahtui, en minä muista vuosilukuakaan, on mahdollista, että sellaista asennetta vielä oli jäljellä. [...]

Tuula and Esa, Canberra, ACT

2007-05-06T03:51:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Esa speaks:

[...]

We had indeed been dating, and then…. We probably started when I was 17 and you were 16, and… well, we had been going out for a while, and Tuula lived in Peräkylä in Teuva. And at the young people´s club in Perälä there was… they had bingo regularly– was it on Tuesday nights? Yeah. And then [for] people from Kauhajoki, there was a bus service to the bingo, and for me, it was six kilometres to the village centre. I took the bus – I wonder when the bus left? Maybe it was around 5.30, and I rode my bike to the village and then took the bingo bus. And then in the bingo bus, when it collected folks along the way…. They were older people, and they always kept wondering…. The bus went to Perälä and all the elderly [folk] went to the bingo and…

Tuula:

…to the clubhouse.

Esa:

…to the club house, and it was right next to Tuula´s place, so I always went straight to Tuula´s, and [then later] at night when the bingo was over and the bingo bus left, I went on the bus and… ha ha ha, and… so, so… and the old folks, they were really baffled, thinking, “What is that young bloke [doing]? He comes to bingo. He is never seen at bingo, and then he leaves with the others again.” But….

Tuula:

And one more special thing was that the old ladies always returned with coffee packets or some other winnings, but this boy returned waving two [empty] hands, ha ha ha…

Esa:

Yeah. Never won anything at bingo, and they were so curious, and I never said anything to them! Ha ha ha... I did not reveal to them that I had… ha ha ha.... It is easy to understand how it created a lot of curiosity, because I was totally different from everybody else, ha ha ha… in the bus. But I did get to date…

Tuula:

…Dating trips.

Esa:

Mmm... [I] got to go and see the loved one for the whole Tuesday night. Ha ha ha… didn´t have to pay anything! Which was really important for a student. And the bus driver, he never said anything to me.… Of course, the bingo organisers paid for… for the trips, so nobody paid anything…. They really wondered why I never won anything, but they didn´t know how much I won. Ha ha ha… You could really see that they were totally intrigued about what was going on.… [For] a couple of years, it went on…

Tuula:

Then you got your driver´s license.

Esa:
Less than two years, maybe one year [later].… When I got my license, the situation changed. [...]

____

Esa:

[...]

Oltiin tosiaan seurusteltu ja tuota nin... me alotettiin vissiin, ku mä olin 17 ja sä olit 16 ja... tuota nin, sit ku oltiin jonkin aikaa seurusteltu, nin me sitte, kun Tuula asui Teuvalla Perälänkylässä ja Perälän nuorisoseuralla oli sitten, tuota nin... siellä pyöritettiin bingoa aina, olikohan se tiistai-iltaisin? Joo. Ja, ja sit ne oli, tuota, Kauhajoelta, sinne bingoon oli linja-autokuljetus ja mulla oli itellä kotoa sellanen kuus kilometriä Kauhajoen kirkolle. Mä menin sitte, tuota nin, koskahan se linja-auto lähti sinne? Oiskohan se lähteny joskus puoli kuuden maissa se ois lähteny, ni mä menin pyörällä kirkolle ja sieltä sitte bingoautoon ja bingoautossa, sitte ku se keräs porukkaa välillä matkalta niin sinnehän tuli sitten sellasta iäkkäämmän puoleista porukkaa sinne bingoautoon ja niitä kauheesti askarrutti aina... sittenhän se meni Perälään ja kaikki, tuota nin, vanhukset tuota meni bingoon ja —

Tuula:

Nuorisoseuralle.

Esa:

Nuorisoseuralle ja nuorisoseuran talo oli ihan Tuulan kodin naapurissa, nin tuota, mä menin sitte, tuota nin, Tuulan tykö ja sitte illalla, ku bingo oli ohi ja bingoauto lähti, ni mä menin sitte bingoautoon ja hah hah hah ja tuota.. niin niin... ja niitä vanhuksia sitte, niitä todella askarrutti se, että mikä tuo nuori poika on. Se tulee bingoon. Koskaan sitä ei bingossa näy ja sitte se taas lähtee pois, mutta tuota –

Tuula:

Ja mikä vielä oli erikoista, että mummelit tuli aina kahvipaketit tai jotkut muut voitot kädessä bingoautosta, mutta tää poika tuli kahta kättä heiluttaen hah hah hah...

Esa:

Joo. Ei koskaan voittanu bingoskaan mitään ja niitä hirveesti kiinnosti ja mä en koskaan puhunu mitään! Heh heh heh... Että mä en niinku paljastanu heille sitä, että mä hah hah hah... Niinku hyvin voi kuvitella, että se herätti valtavasti uteliaisuutta, ku mä olin täysin erilainen siinä heh heh heh... koko autossa. Mutta pääsipä sitä kattoon—

Tuula:

Riiausreissuja.

Esa:

Mmm... pääsipä sitä rakastansa kattomaan sitte tiistai-illan. Hah hah hah... eikä tarvinnu maksaa kyydistä! Mikä tietysti nuorelle koululaiselle oli erittäin tärkee asia. Eikä linja-autonkuljettaja, ei se mulle koskaan mitään siitä puhunu... että, että tietysti bingo maksoi niille... niille kyydit, että eihän niitä kukaan muukaan maksanut... Mutta tosiaan ne ihmetteli, että mä en voittanu bingossa mitään, mutta ne ei tienny kuinka paljo mä voitin. Hah hah hah... Näki selvästi, että niitä todella askarrutti, että mikä ihme tuossa nyt oikeen on... pari vuotta varmaan...

Tuula:

Sit sä sait kortinkin.

Esa:

Vajaa pari vuotta, ehkä vuoden verran... sit ku sain ajokortin, ni sitte tilanne muuttui. [...]

General Information

2007-05-03T15:34:00.000-07:00

A new print of books is for sale at the moment. Unfortunately the price has gone up because there are no sponsorships from the printer or anybody else. The price is AuD 75 plus postage. Please enquire via email address which is provided on the right side.

I am very pleased with all the feedback I am getting from the book. Please keep them coming. Any feedback is appreciated with enthusiasm.

I am also happy to let you know that the following libraries have purchased the book:

Library ran by the Canberra Finnish Society, ACT
Library ran by the Finnish Society of Melbourne, VIC
Library ran by the Gosford Finnish Club, NSW
Library ran by the Sunshine Coast Finnish Social Club, QLD
Logan City Library, Logan City, QLD

¤¤¤

Pieni painos kirjoja myytävänä. Valitettavasti hinta on noussut, koska lisäpainoksessa ei ole enää sponsoritukea. Se on nyt $75 per kirja. Postikulut erikseen. Asiasta voi tiedustella sivupalkista löytyvästä email-osoitteesta.

Olen saanut kirjasta hyvää palautetta, mikä tietysti on ilahduttanut kovasti. Palautetta voi lähettää sivupalkissa olevaan email-osoitteeseen. Luen kaikki saamani palautteet kiitollisen innokkaasti!

Erikoisen ilahtunut olen siitä, että kirjan ovat hankkineet kokoelmiinsa seuraavat kirjastot:

Canberran Suomi-seuran kirjasto, ACT
Melbournen Suomi-seuran kirjasto, VIC
Gosfordin Suomi-seuran kirjasto, NSW
Sunshine Coastin Suomi-seuran kirjasto, QLD
Loganin kaupunginkirjasto, Logan City, QLD

Tipie, Port Lincoln, SA

2007-04-30T21:37:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Tipie speaks:

[...] We had a bit of bush land there. Trees… there were trees and… birch trees and others, yeah… It was quiet, so quiet it was, lovely… next to the water. That is why, here too, I am always drawn to the water, so that if I really want to calm myself down, I go to the water. It started once when a doctor here said to me… He asked, “Have you…” – was I around water much while young? I said, “Yeah”, and he said it is because I always say how much I like to go to see the water and then try and see some dolphins. But… so it was really quiet there – it was that calmness there, together with the earth that was there too, so that it definitely was like… belonging to the universe, with everything in its place exactly, nothing missing… there… at the summer cottage. It is the nature [I remember], it is. The nature… So, I don´t have anything more to say of Finland. Such as… these experiences are good for the heart, they are…

Tipie kertoo muistojaan:

[...] Meillä oli mettää siinä. Oli että puita oli paljon siinä oli ja, tota... koivuja ja muita kaikkia jee... rauhallista se oli, niin rauhallista se olo, semmosta ihanaa... veden äärellä juur, sillähä mä täälläki ku se vetää aina veden äärelle, että tota, jos mä haluan oikeen rauhottuakki, niin sillon veden äärelle. Se tuli siittä että ku kerran yks lääkäri täälläki sano, ku mä juttelin sen kanssa, se sano onks sulla... et oonks mä nuorena ollu, et sillai et veden äärellä ollu paljo, mä sanon että joo. Ni sano, et kun mä aina sanon, et mä tykkään tänne mennä veden äärelle ja sitten nähä, et jos sattus näkeen dolffiineja, delfiinejä, mutta tota... se oli tosiaan niin rauhallista siel, et se oli se rauhallisuus, ja oli niinkun maan kanssa yhdessä, se oli juur se sielläki, että se niinku kerta kaikkiaan oli niinkun... sitä kuulu universeen, et kaikki oli niinku jämptilleen, ei mitään puuttunu... siellä... kesämökillä. Se on se luonto, se on. Se luonto... Et ei mulla oikeen sen enempiä sieltä Suomesta. Niinku tommosia että...että tuommosia, jokka on niinku sydämelle hyviä niinkun kokemuksia, niin nää on...

Irene and Mirja, Canberra, ACT

2007-04-27T22:53:00.000-07:00

Please note. The following memories were originally spoken in Finnish.

Irene speaks:

[...] There was snow on the ground and the horizon was red because they were burning… the houses on the border were burning and the road was so slippery with ice that we went off the road, I remember. Once we went off. And then we got to the station and there were maybe two trains. Tyyne got to go in the passenger train with cousin Irma, the baby. On that train they took only old people and children and the sick. And they got to leave but we stayed, my sister and me and a big mob from our village. My godfather took care of us. [...]

And that train… I always remember when the long train came and all the carriages were cattle wagons, but closed, and they had a portable stove in the middle and some firewood next to it. And they placed people into every carriage. There were about 40 of us in the one I was in. And somehow our neighbours… they must have missed the passenger train. Kerttu Rättö had a tiny baby that cried almost all the way, and she had to travel in the cattle car with us. Then there were people from our village. At least half of the people we knew, but some we didn´t know, my sister and me. And then there was an old man who started to heat up the stove in the middle of the cattle wagon. And then the train dispatcher yelled not to rush to the first wagons, there are 62 carriages in this train, there is room for everyone. Sixty-two carriages. And I always remember when [...]

Mirja speaks:

[...] The atmosphere when leaving… I was 12 years of age when we arrived, and leaving was so exciting to me. When I found out… when Dad and Mum told us that we were going to Australia, it felt really exciting, and it somehow felt like we were special for doing something that nobody else had done. From that area, to my knowledge, nobody had ever left [to go] overseas from our village. That was a big thing of course and I remember, at school, when we moved from Kokkila to Salo (this happened half a year before moving to Australia) and before we left, I visited my school to say, “Goodbye” and I remember when my teacher then asked… the teacher had hung a large world map on the wall and I had to show on it where we were going and how, and when I now think of it, it would have been fun if I had remembered a bit more and knew… remembered to ask which route we would take, but I hadn’t thought along those lines. But it is a terribly long trip when you travel from Finland to Australia – you travel half the world. It was very exciting. So the atmosphere was… not scary in any way. When Mum and Dad came along, the whole family left, I didn’t feel… [...]

Irene kertoo muistojaan:

[...] Lunta maassa ja kaikki taivaanranta oli punasena ko ne poltti...palo ne rajatalot siellä ja niin liukas se jäinen maantie et me oltii sen hevosen reen kans jossai ojassaki, mää muistan, et me oltii kerran. Ja sit asemalle ko päästii, ni siel oli sitte vissii kaksiki junaa. Tyyne pääsi sitte Irma-serkun kans mikä oli pien vauva ni siihe henkilöjunaa. Ja siihe ei otettu sit ko vanhoi ja lapsia ja sairaita. Ja he pääsi lähtemää mut me jäätii sitte siskon kans ja meijä kyläläisii muita iso sakki. Mun kummisetä piti meistä niinko siskon kans huolta [...]

Ja se juna, mä muistan aina ko se tuli se pitkä juna ja ne ol kaikki härkävaunuja, mut kuitenki umpinaisia ja niis oli kamina keskellä ja vähän puitakii oli sitte. Ja joka vaunuun sitte sijoitettii, meitäki oli 40 vissii siinä vaunussa. Ja jollain taval siihe vielä naapuri...he ei varmaan sitte kerinneet sitte siihe henkilöjunaa. Rätön Kertulla oli ja pien vauva ihan mikä sit itki melkee koko aika ja hän joutus sitte sinne härkävaunuu meijän kans. Sitte siinä oli meijä kyläläisii, tuttavii puolet ainakii, mut oli osa ettei me tunnettu siskon kans. Ja sit oli yks vanha mies mikä rupes sitä kaminaa lämmittämään siinä keskellä härkävaunua. Ja se junalähettäjä sitte ko se huusi, et älkää rynnätkö niihi ensimmäisii vaunuja, et tässä junassa on 62 vaunua, et kaikille on tilaa. Kuuskymment kaks vaunua. Ja mä muistan aina [...]

Mirja kertoo muistojaan:

[...] Se lähtötunnelma ku me lähettii. Mä olin 12-vuotias ku me tultii, ni must oli nii jännää, ku me lähettii. Ku mä sain tietää...ku isä ja äiti kerto et me ollaan lähössä Australiaan, se tuntu niin jännältä et se jotenki tuntu, et me ollaan jotenki erikoisia, ku me tehään jottai semmosta mitä kukkaa muu ei ollu tehny. Sieltei ollu koskaan, ainakaan mun tietääkseni, kukaa lähteny maailmalle sieltä meijän kylästäkää. Se oli tietysti iso juttu ja mä muistan, ku koulussa, ku me muutettiin sitte sieltä Kokkilasta Saloon noin puol vuotta enneku me lähettii Australiaan ja sitte ennen ku me lähettii mä kävin siellä mun koululla vielä hyvästelemässä ja mä muistan ku mun opettaja sitte pyysi... hän oli laittanu ison maailman kartan sinne taululle ja sitte mun piti näyttää siitä mihin me mennään ja miten ja nyt mä ajattelen jälkeen päin, et ois ollu kiva jos ois vähä enemmän muistanu ja osannu, ja muistanu kysyä mitä reittii me mennään, mut enhän mä osannu semmosia ajatellakkaan. Mut ainakin se oli kauhian iso matka, ku tullaan Suomesta Australiaan, puol maailmaa siinä menee. Se oli kyllä jännää. Et se tunnelma oli...ei mitenkää pelottava. Ku äiti ja isi tuli mukkaa, koko perhe lähti ni ei mul ollu mitenkää... [...]

Martti, Finland Road, Bli Bli, Sunshine Coast, QLD

2007-04-24T23:44:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Martti speaks:

I recall now the summer in ‘44. The well-known major offensive by the Russians started on the ninth of June in the Karelian Isthmus. We were making a roof for a hay barn, my Father and I. More than 200 bombers flew towards Vyborg, and Father said, “Now this roof will be left half-done.” We left in the same instant, walking towards home, and [when we got] there, Father got a message that evacuation had to be put into action. Father was called the Civil Guard Commander, that is the head of the village, and was responsible for the village. And I took off to spread the message to everybody, that now all the things [needed to be taken] to the roadside, and attached to these things, as ordered, [were the] names on plywood slips written in pencil. And for the cows and all the animals, also slips hanging from the neck. And then… then we were the last to leave. The village was evacuated then. It was the morning of the 12th. Father checked that the village was empty. I was 11 years old, my sister 13. Then we left, traveling towards the west, and we had a horse-load of things and then the cows. [...]

Martti kertoo muistojaan:

Mää nytte muistelen kesää -44. Kesäkuun 9. päivä alkoi tunnettu venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella. Olimme isän kanssa tekemässä ladon kattoa. Yli 200 pommikonetta meni Viipuria kohti niin isä sanoi, että ”nyt Martti jää tämä katto kesken” ja läksimme samassa sitte kävelemään kotiin päin ja siellä oli isälle sitte tieto, että nyt evakointi käyntiin. Isä oli niin sanottu IS-päällikkö elikä kylän päällikkönä ja vastas sitten siittä kylästä. Ja minä läksin viemään sanaa jokaselle, että nytte tavarat tien varteen ja niihin niinko etukäteen oli määrätty: vanerilaput ja niihin piti laittaa sitte lyijykynällä nimet ja lehmille myöski vanerista laput kaulaan ja eläimille kaikille. Ja tuota... sitte me oltiin viimisinä siellä. Kylä evakoitiin sillon, me oltii sillon kakstoistas päivä aamulla. Isä kävi tarkistamassa että kylä oli tyhjä. Minä olin 11 vuotta vanha, sisko oli 13. Sitten me lähdettiin siitä menemään länteen päin ja meillä oli hevoskuorma tavaraa ja sitte lehmät oli. [...]

Laura, Launceston, TAS

2007-04-22T18:21:00.000-07:00

Please note. The original memories were told in Finnish.

Laura speaks:

[...] the older kids were there: Maija and Juhani and Valto. They had made a dough out of wheat flour and thrown it around the walls and… hah hah… then the neighbour came and the kids threw the stuff into his face because the boy, Pentti, had said to them, “If you don´t start cleaning up now, I am going to give you a hiding!” Everything was cleaned up and they were sitting on the bench in a row when I came home. And so Pentti said, “It is better if you tell your Mum now what you have done.” Nothing else was said, they just laughed and I did not dare to say anything more. So there´s been many funny stories like that. Pentti was a very good friend there. He always came to check, when my husband was working far away, he always came to check if I was alive. It was a –52 degrees weather that morning. Isn´t that a hard pakkanen? I went to the shop three kilometres away, by bike. I was wearing men´s pants and all one could see were my eyes and a bit of my mouth. I had that sort of beanie – I knitted it. The same for the kids when they went to school. Yeah. That´s it. When [I came to Australia and] I looked outside from this window, I said ”This is my place now. I won´t leave this place, that is for sure, until it is time to go to the cemetery.” That was 35 years ago; 36 coming up next year. That is a long time.

Laura kertoo muistojaan:

[...] vanhemmat lapset oli siellä: Maija ja Juhani ja Valto, ne oli tehny vehnäjauhosta taekinan ja ne oli syytäny ympäri seinää ja, hah hah, sitte naapuri oli tullu ja ne oli heittäny sitä sen sen naamaan ja se poika, Pentti, ku oli sanonu niille, että ”nyt jos että ala siivota ennenku äiti tullee, niin minä hakkaan teijät!” Kaikki oli siivottu ja ne istu rivissä siellä penkillä, ku mä tulin kotia. Niin se Pentti sano että ”parempi kun nyt kerrotta äitille mitä te ootta teheny”. Eikä muuta, ku ne naoro vaen sitte enkä minäkää uskaltanu sanua mittää. Että niiton monta semmosta hassua juttua ollu. Pentti oli oekeen hyvä kaveri siellä. Se aina kävi kattomassa, ku mun mies oli kaokana töessä, ni se aena tuli kattomaan oonko minä hengissä. 52 astetta pakkasta oli sinä aamuna. Eiks oo kova pakkanen? Minä kävin kolomen kilometrin päässä kaopassa polokupyörällä. Mulloli miesten housut jalassa ja silimät vaen näky ja tästä suuta, mulla oli semmonen lakki, mä kuvon. Samanlaeset lapsille, ku ne kouluun meni. Jee. That’s it. Kun minä katon ensimmäisen kerran ulos tästä ikkunasta, minä sanon ”tämä on nyt minun paekka, minä en varmasti lähe tästä minnekkään ennenku hautausmaalle”. Siitä on kolokytäviis vuotta nyt, tullee kolokytäkuus vuotta ens vuonna. Se on pitkä aeka.

Urpo, Melbourne CBD, VIC

2007-04-20T23:41:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Urpo speaks:

Firstly, I would say that I always remember my parents. I got this enthusiasm from my mother, Kerttu, and also a kind of loyalty from my father. Memories from my adolescence come to mind easily. When I started… electronics was my hobby and I built radios and so forth, but especially I worked as a postie when 14-15 years of age, on the snowy, dark streets of Savo. Sometimes there was as much as 10-15 centimetres of snow. I always remember how the bike couldn´t get through the snow then. My parents came to help me out and so forth; they supported me. And in a similar manner, they gave me freedom to study and work… in that sense I owe them. They have been good examples to myself and others. It comes to my mind often. [...]

Urpo kertoo muistojaan:

Ensimmäisenä mä sanosin, että mulla tulee aina nää vanhemmat mieleen. Mä oon tämmösen innon saanu mun äitiltä, Kertulta, ja samon isältä saanu taas semmosen lojaalisuuden. Tulee nää nuoruusmuistot herkästi mieleen, ku alotin sillon... harrastin sillon elektroniikkaa ja tein kaikkia radioita ja muita, mutta erikoisesti mä tota jaoin postia sillon 14-15-vuotiaana Savon lumisilla, pimeillä kaduilla. Joskus siellä luntaki oli 10-15 senttiä. Mä muistan aina, kun polkupyöräkää ei kulkenu. Vanhemmat tuli sitte auttaan mua sinne ja muuta ja tukivat siinä. Ja samoin antaneet niinku aika vapauden opiskella ja tehä töitä...kiitollisuuden velassa siinä mielessä. Ne on ollu hyviä esimerkkejä mulle ja muille. Tulee usein mieleen. [...]

Rainer, Jindabyne, NSW

2007-04-17T14:45:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Rainer speaks:

Oh boy…What should I tell…? In springtime, at the falls of Vantaa. It was my favourite spot to go after school. Sometimes in spring when the ice started cracking and breaking, I liked to go there to watch the sheets of ice coming down from the brink of the dam, falling and breaking down there. I could stand there a long time, watching them. I was 12 or 13… [...]

Rainer kertoo muistojaan:

Oh boy... Mitäköhän mä kerron... Keväällä, siinä Vantaan putouksella. Se oli jotenki semmonen lempipaikka mennä koulun jälkeen joskus keväällä, ku jäät alko halkeileen ja meneen rikki ja tykkäsin mennä sinne katteleen. Ku ne jäälautat tulee siitä sen padon reunalta alas tai murskautu sinne alas. Voin siinä seistä pitkäänki, katella niitä. Kaks-kolmetoista... [...]

Lauri and Sinikka, Merrylands, NSW

2007-04-16T05:03:00.000-07:00

Please note. The original memories were told in Finnish.

Lauri speaks:

[...] Yeah, I turned 14 on the way here at the Suez Canal. That´s when I left Finland… or it started when… Father died in the war and… there were five of us brothers and… and my Mother´s sister took me to live with her at my Granddad´s place. That is where I spent my youth and went to school and so forth. Then my aunty moved to Australia with her husband. So it popped into my mind there, at school, to write a letter to my aunty and ask if there would be any work or jobs for me in Australia, and that I would like to go there. And she sent me a letter saying, “Yeah, sure, if you just manage to organise the trip.” Then, “It´s all right, just get yourself a passport.” A passport and vaccinations, and she would send a ticket for a certain boat and so forth. Well, I did as I was told and organised the paperwork, and finally the moment came: I was ready to leave. I left Finland; actually the boat embarked from Turku… the ship. And since I was traveling alone I had to get permission from Mother, and she signed a paper to say that… yeah, I can travel. Travel to Australia. And aunty promised to come and fetch me at the other end. So [...]

Sinikka speaks:

[...] It was a winter night and fairly late. Almost night, I reckon. Suddenly, after midnight when everybody was already sleeping, there was banging on the window. Wondered who would be going around at that time of night? I went to look…or was it my Mother who opened the door? It was this Lauri at the door, with his friend, and his friend had advised Lauri where to find women; said, “Let´s go find women.” So Lauri came and then he visited many times; for two or three weeks he hunted and hunted [me], and then my second cousin Juhani came for a visit. Juhani started talking while we were heating up the sauna together: “Listen… Lauri would like to be with you… do not leave him. Try and make him your husband.” In other words, it is partly because of Juhani that we are married, Lauri and I… Because it actually, slowly, started then, although I objected at the last minute before getting engaged. I said “I don´t know if I am going anywhere with you.” Ha ha ha… [...]

Lauri kertoo muistojaan:

[...] Joo, siinä Suezin kanavalla tosiaan täytin 14 tullessani. Lähin sillon Suomesta… tai se alako siitä kun nin… kun mun isä oli kaatunu sodassa ja… meit on viis velijestä ja nin… mun äitin sisko otti minut niinko hoitoon sinne isoisän paikalle. Siellä kasvoin nuoruuden päivät ja menin kouluun ja kaikki. Sitten täti muutti miähineen Austraaliaan. Nin mulle tuli vaan miäleen sielä jotta nin kirjoittaa koulusta tänne Australiaan tätille, että joko siellä pian on meikäläiselle mitään töitä ja paikkoja sielä Austraaliassa, tekis miäli kans muuttaa sinne. Ni se kirjootti mulle vastaten että joo, että onko mulla niinkun miälenkiintoa tänne tulla. Mä että joo, iliman muuta, että jos vaan onnistuu. Se vaan, että no ei siinä mitään, mee hommaamaan ittelles passi. Passi ja rokot kaikki voimaan ja hän lähettää sitten lipun, että ninnin siihe laivaan sillon ja sillon. No... [...]

Sinikka kertoo muistojaan:

[...] Ja se oli talavi-ilta ja aika myöhänen vielä. Tais olla yötä jo. Yhtäkkiä rupes kuulumaan, puolen yön jäläkeen, me oltiin kaikki jo nukkumassa ja yhtäkkiä ikkunaan kopistetaan. Että kuka siellä tähän aikaan keskellä yötä kulukee. Meen kattomaan, vai äitikö se tais aukasta oven. Tämä Laurihan siellä seiso oven takana, kaverisa kans, ja kaveri oli neuvonu sille, että hän tietää misson naisia, että lähetään naisiin. Laurihan tuli ja sehän kulki meillä monta aikaa, kas kolome viikkua kävi siellä jahtaamassa ja jahtaamassa, ja sitte mun pikkuserkku Juhani oli meillä. Juhani kerran rupes puhumaan, ku me lämmitettiin saunaa Juhanin kans: ”Kuule tuota nin... Lauri haluais niinku sun kans että... älä nyt jätä sitä. Koita ota siitä vaan mies itelles.” Eli toisin sanoen se on niinku Juhanin ansiota tavallaan, että minä Laurin kans oon naimisissa... Tosiaan siitä se sitte niinku pikkuhilijaa alako, vaikka minäki panin vielä viime hetkellä hanttiin, ku kihloille lähettiin, että en minä taijja sun kans lähtiä mihinkään heh... [...]

Jyrki, Perth, WA

2007-04-14T16:05:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Jyrki speaks:

Actually, my best memory from Finland happened a bit before we came to Australia. In the summer of ’77, Virve and I and my son from my first marriage went driving around Finland, and our main reason was to go and dive in certain places, in lakes, where you could find the WWII relics at the bottom. All of these places that we visited were in Karelia. Somewhere in Lappeenranta, Imatra and northwards. And on this trip we only had one set of tanks. There was no possibility to fill them up, so after the third lake we did not have any air left. So it started looking a bit… our nice plan went cactus, since we could not get any air anywhere. And we ended up at campgrounds in Hamina, and already at that point in time we knew the dates and everything for traveling to Australia. At the campground we saw a big bus that had “Australia” written on the front of it in capital letters. I said to Virve then, “We should go and have a chat with those people – they could be our friends. We just don’t know it yet.” And then later on that night, we saw this young couple… yeah, they were probably married… so they were sitting there frying sausages and we went to have a word with them, using the broken English that we had at the time. They told us they came from Sydney and this bloke had a business, an advertising agency and so forth. And actually we became really good friends that night. So the next time we knew we were going to Helsinki, and they had been to Russia and come back, we went to get them from some camping ground. We took them around in Helsinki for one day and… after that they have been our best friends. Isn’t that fabulous? Yeah, then, when we met, we really clicked. Maybe that gave us a good impression of Australia, that the people are like that, but we have not been disappointed. [...]

Jyrki kertoo muistojaan:

Oikeestaan se paras muisto sieltä Suomesta on se kun vähän ennen, ku me lähdettiin tänne Australiaan. Kesällä –77 Virve ja minä ja mun poikani ensimmäisestä avioliitosta lähettiin kiertään Suomea ja tarkotuksena oli käydä sukeltamassa sellasissa paikoissa, järvissä, missä ois ollu mahdollisesti II maailmansodan jäämistöä järven pohjissa. Kaikki nää paikat missä me käytiin, ne oli Karjalassa. Jossain Lappeenrannassa, Imatralla ja siitä ylöspäin. Ja se reissu ko me tehtiin, meillä oli vaan yhdet sukelluspullot, ei ollu mitään mahdollisuutta täyttää, niin kolmannen järven jälkeen ei meillä ollut enää yhtään ilmaa. Se näytti vähä semmoselta että ni... nyt tää meijän hyvä suunnitelma meni pieleen, ku ei me saatu mistään enempää ilmaa. Ja sitte me päädyttiin, ni jossain vaiheessa Haminan leirintäalueelle ja sillon ku me tehtiin tätä lomaa, sillon meil oli jo oikeestas päivät ja kaikki selvillä millon me lähetään Australiaan. Me nähtiin sit siellä Haminan leirintäalueella ni iso bussi, missä edessä luki Australia. Mä sanoin Virvelle: ”Nyt lähetään jututtaan noita, että siellä voi olla meidän kavereita. Me ei vielä vaan tiedetä niitä.” Ja sitte me nähtii siellä illalla yks semmonen nuori...jee, kyl ne varmaan oli naimisis tai...niin ne istu ja paisto makkaraa siinä ja mentii sit jutteleen siinä sillä huonolla englannilla, mikä meil oli. Ne kerto, et ne on Sydneystä ja kaverilla oli bisnes, mainostoimistobisnes ja niin päin pois. Ja meist tuli oikeestas ni sinä iltana hirveen hyviä kavereita. Seuraava kerta me tiedettiin millon me mentiin Helsinkiin ja ne kävi Venäjällä ja tuli takas sillä reissullaan ja me käytiin hakeen ne sitte jostain toiselta leirintäalueelta. Me vietiin niitä Helsingissä sit yks päivä ja...sen jälkeen ne on ollu meidän parhaimmat kaverit. Eiks oo hyvä homma? Jee, ja tota, sillon ku me tavattiin ne siellä niin meillä meni heti yhteen. Ja ehkä tota se anto meille hyvä kuvan Australiasta. Et tämmösii ne ihmiset on eikä me olla vielä petytty. [...]

Exhibition images

2007-04-12T23:41:00.000-07:00

Here are some piccies from Adelaide, taken at the Migration Museum April 3.-5.2007.
.
Kirsi looks a bit worn out after the exhibition opening on Thursday...

Mr Riku Laanti (left) opened the exhibition officially. Here he is chatting with Olof, who is one of the immigrants in the book. At the background Kirsi (right) is chatting with another guest, Kristiina.
.

Jill and Alexis planning how to glue information on fome-cor.

Jill, Christine and Alexis at lunch time.
John makes wonders with the lighting! Kirsi posing on Wednesday night after finishing the hanging.
Kirsi giving a speech on Thursday morning.

Part of the exhibition in the morning of the opening.
The Museum is located in the old Destitute Asylum buildings.
Salko and Alexis holding Finns on the beach on Tuesday morning.
The Museum site. Alexis hurrying through the Museum entrance. The Finns Down Under books are for sale at the Museum Shop.

Olof, Mt Barker, SA

2007-04-12T00:57:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Swedish.
.

Olof berättar:

Jo, jag också kan nämna att minne från skoltiden som nutidens barn inte behöver arfara när de hämtade med taxi hemifrån. Vi hade sex kilometer over sjön till skola, ibland skulle ros, vintertid så var vi ofta med så du skrinna när det var blankis med skrinnsko och sparkkälka och annars så skida vi, så att de var också erfarenhet det när man skulle stiga upp tidigt på morgonen och var klockan nio tillbaks till skolan, förstås var det redan 1940, -44 och –45 så var det ju redan internat i Högsåra, men ville ju fara hem i alla fall om det var möjligt men att man kunde då stanna där redan över det här under veckan och fara hem på lördagen men nog ville man fara hem i alla fall och bort åt men ännu på 1939-40 och den här tiden var det inga inkvarteringar och måste vara med det här ro med båt tidigt på morgonen så under att det inte hände något store olyckor när barnen den åldern skulle ta sig fram på det sättet när det var is, var det något lunda, att man visste ungefär hur säkert det var med båt, så var det ju något riskabelt att det var att klara sig ocj jag kan inte komma ihåg några olyckor ha hänt åtminstone i mina trakter och där jag vistades men att trots det är ju minnen, minne som man har kvar.

________

Olof speaks:

Yes, I can also mention memories from school days which the children of today need not experience when they are picked up from home by taxi. We had to go six kilometres over the sea to school, sometimes we would row. In winter we often had to skate when there was smooth ice, and we also kick-sledded, or else we skied. This was also the experience when we had to get up early in the morning and it was nine o’clock and back to school. Of course it was already 1940, -44 and –45 and we were already in boarding school at Högsåra. We wanted to go home in any case if that was possible, but we could stay there during the week and go home on Saturday. But we wanted to go home in any case. Still in1939-40 at that time there was no accommodation, so we had to row there by boat early in the morning. It was a wonder that no serious accidents happened when children of that age travelled in this way when there was ice. It was somewhat [...] that we knew roughly how safe it was with boats, so it was somewhat hazardous to manage. I can’t recall any accidents happening, at least in my district and where I stayed. Despite this, that is my recollection, a recollection that remains.

Kyllikki, Lightning Ridge, NSW

2007-04-10T16:51:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.
.
Kyllikki speaks:

I loved nature all my life. Father was a lumberer, so on school holidays I helped him out. What did we do there? I turned the logs and worked as a ´measure girl´. My mind sometimes started to wander and I’d look around, but then Father roared, “On the log, on the timber, quick!” One time, while in Primary school, (I don´t know why), Father wanted me to go with him. I waved and asked the teacher if I could be absent for one day, because I had to go and help Father in the woods. Hard to say; maybe I was not a teenager yet. The teacher, an old-timer, said that it was a good thing to help Father, so the absence was granted. So we went to the woods and it was timber land, and spring – slosh ! Sort of wet… I remember that… Father said it is called konkelo when a sawn tree stays leaning against another tree, and he started felling other trees and then came back to where he started. He didn´t remember there was a konkelo. Timber trees are high. So he started felling the tree that the other tree was leaning on, but I thought to look up and saw the tree starting to fall. I screamed terribly. Father jumped, just a short jump away, and the tree fell right where he had been standing. I did not usually stay away from school like that. I don´t know if it was guidance or what it was. So fortunately Father was startled by my scream. I yelled so loudly over the noise of the motor-driven saw that he jumped; my scream scared him and he jumped. He would have died otherwise.

My Mother was lovable and everybody liked her. She always had time to take us into her arms and pat us, when the world treated us roughly. So it was very safe. Mother gave fresh bread to all the vagabonds who were walking around, and they all got to fill their tummies. And Mother put the sauna on. The same with the vagrant gypsies. Everybody got to go to the sauna, and there was hay for the horses. And Mama said she could give to others, those in need. She did not feel she would run out of bread herself. And she never did.

.

Kyllikki kertoo muistojaan:
.

Luonnosta tykänny koko iän. Ja sitte isä oli metsuri, niin koululomilla oltiin avustamassa. Mitä me nyt siellä tehtiin? Käänneltiin ja mittatyttönä oltiin. Välistä rupes ihmetteleen ja katteleen, mutta isä ku ärjäs, niin pöllin, rungon, päälle äkkiä! Kerran olin kansakoulussa niin jostakin syystä, en tiedä miks isä halus, että mukaan mennä. Mä viittasin ja kysyn opettajalta, että saanko mä olla päivän pois, mä meen isää avustamaan metsään, ehkä vaikee sanoo, alle teini-ikänen. Opettaja, vanhan kansan, sano että se on hyvä, että isää avustaa, että kyllä voi olla. No, me mentiin metsään ja se oli tukkimetsä, niin keväträntää... semmonen vetinen oli... sen mä muistan, mutta... isä sano konkelo, tekee konkelon kun puu jää toiseen puuhun, vasten, ja isä rupes muita tukkeja sitten kaataan ja sit se palaantu sinne ja se ei muistanu, et siellä on se konkelo. Tukki on korkee. Se sitä puuta rupes just kaatamaan, missä oli irrallinen puu nojallaan, niin mä huomasin katsoo ylös ja se alko liikkumaan. Mä huusin kauheesti. Isä pomppas, vaan semmosen hyppäyksen pois, ja se tukkirunko lämähti siihen paikkaan missä se oli seisonu. Emmä yleensä koulusta sillai ollu. En mä tiedä onko johdatusta vai mitä on. Niin isä onneks säikähti mun rääkäsyä. Moottorisahan yli mä huusin niin kovaa, et pomppas, säikähti mun huutoo, pomppas. Ois kuollu varmaan.

Äiti oli rakastava ja pidetty, kaikki tykkäs. Aina oli aikaa äidillä ottaa syliin ja silittää, kun maailma murjo. Et oli turvallinen. Kaikki kulkurit, jotka kulki, niin maatalossa äidillä oli aina tuoretta leipää ja kaikki kulkurit sai syödä vatsansa täyteen. Ja äiti lämmitti vielä saunan. Ja samoin kiertäville mustalaisille. Kaikki sai saunan ja heiniä hevosille. Ja mama sano, että hän voi antaa toisillekki, jotka tarvii. Että häneltä ei tunnu, että leipä loppuu. Eikä oo koskaan loppunu.

Jermu, O´Reillys National Park, QLD, 2002

2007-04-01T14:22:00.000-07:00

Jermu was three years old when he moved to Australia.

Jermu muutti kolmevuotiaana Australiaan.

________

Announcement:

Hey everybody, I will leave for Adelaide tomorrow to organise the exhibition. You can find me from the Migration Museum if you want to come and say hello. From Friday onwards I will be at the Finnish Games in Sydney. See you there! Happy Easter!

Cheers, Kirsi

Hei, lähden huomenna kohti Adelaidea järjestämään näyttelyä. Jos olet maisemissa ja haluat tulla sanomaan kättäpäivää, niin minut tavoittaa Siirtolaismuseosta. Perjantaiasta lähtien löydät minut Sydneyn Suomi-päiviltä. Toivottavasti nähdään! Hyvää pääsiäistä!

Yst. terv. Kirsi

Media release links

2007-03-31T16:58:00.000-07:00

Media releases by the Migration Museum, Adelaide, SA, Australia.

http://www.history.sa.gov.au/media_releases/release07_images.htm

http://www.history.sa.gov.au/media_releases/release07.htm

Valto, Cowra, NSW

2007-03-31T15:52:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Valto speaks:

What I remember are the summer memories… Mainly the summer scents beginning when the icy ground starts melting, the plowed field smells, the first smells of grass and birch trees, and then there is the wild rosemary, the powerful rosemary. All of these are in the countryside. Of course towns have their own scents too, but I am not particularly interested in them. And then there is the berry-picking season… the smell of just-picked berries, I remember. I was always sniffing them, the blueberry baskets… It is like here in Australia… I keep sniffing the needles of the pine trees, and even though the birch trees do not grow very well here, there is still a faint smell there. I am trying to make that lilac there grow. There was a flower on it this morning, and I already went and sniffed it. So my memories are based mostly on scents. Like that open-fire oven… it is nice when I take the hot ash out with a broom made out of pine tree branches… my childhood comes to mind… the summers I spent in Tupala… Those summers have been in my mind often. For example, hacking off the bark from logs, bark just stripped off from the pine or spruce tree - it was a powerful smell. There are other memories from Finland also, but somehow my memories are always attached to smells, different scents, and they bring other things to mind. [...]

________

Valto muistelee:

Mitä minä muistelen täällä on ne kesäiset muistot...Etupäässä ne kesän tuoksut alkaen heti siitä kun maa sulaa ja kynnetty multaki haisee ja sitte tulee ne ensimmäiset ruohot, vahvat ruohon hajut ja koivuntuoksu, sitten tulee suopursut, mahtavat suopursut. Nää on siellä maalla, onhan ne kaupungissaki omat tuoksunsa, mutta en minä niistä ole erityisemmin kiinnostunut. Ja sitten ne marja-ajan, poimittujen marjojen tuoksu, erityisesti niinku hilla-astioitten tuoksu, ne minä muistan, minä olin aina nuuskimassa niitä. Mustikka-astioita...Minä niinku täälläki tosiaan näitä mäntyjen neulasia nuuskin ja vaikka nuo koivutki aika huonosti täällä kasvaa, niin on niissä jonkulainen tuoksu kuitenki.Yritän tuossa sireeniä saaha kasvamaan. Oli siinä yhessä jo yks kukkaki tänä aamuna. Minä kävin sitä jo nuuskimassa. Niin että ne meikäläisen muistot tahtoo olla etupäässä tämmösiä tuoksuihin perustuvia. Niinku toiki leivinuuni, se on mukava, kun hiiliä ottaa pois sieltä ja männynoksista tekee semmosen luudan ja sitten tulee lapsuus mieleen sieltä... Tupalassa vietettyjä kesiä...ja varsinki niinku ne Tupalassa vietetyt kesät niin nehän ne on ollu mulla monta kertaa mielessä niinku esimerkiksi pöllien parkkuu, vastakuorittu mänty tai kuusi, oli kyllä mahtava tuoksu. Onhan niitä tietysti muitaki muistoja Suomesta, mutta jotenkin mulla nuo muistot aina liittyy tuoksuihin, erilaisiin tuoksuihin ja ne sitte tuo mieleen muita tilanteita. [...]

Kalervo, Jimboomba, QLD

2007-03-29T14:42:00.000-07:00

Please note. The original text was written in Finnish.

Kalervo wrote:

We lived on a large island in Lake Saimaa. On Saturdays there were boats passing the island, carrying people to do food shopping in the main village. In winter, people visited the village by driving horses; this happened only once a month because of the 20-kilometre trip. There was no electricity or running water.

Even today, 60 years later, I can remember: how the March sunlight filters through onto my mother’s hem and feet. She is ironing clothes at the end of the table in the main room of the cottage. The window lattice casts a shadow onto the red-brown plank floor. I am lying on a bed next to the wall. I’ve been sent home in the middle of the school day because I have been complaining of chest pains and indisposition. I feel good because, after getting home, my mother has put me into the bed and she has made ‘norri’, a mixture of hot milk, water and a drop of alcohol. Mother looks like a creature from a fairy tale.

“Mother”, I say, “You look beautiful!” She doesn’t turn her head when she answers, “And you are drunk!”

That was the first and last time I was intoxicated, and I still haven’t totally recovered.

______

Kalervo kirjoitti:

Asuimme isossa Saimaan saaressa, jonka ohi kirkkolaivat kuljettivat ihmisiä kirkonkylään lauantaisin viikon muonavaroja ostamaan. Talvisin kirkolla käytiin hevosilla, ja vain kerran kuukaudessa, sillä matkaa oli yli kaksikymmentä kilometriä. Sähköä ei ollut eikä juoksevaa vettä.

Vielä tänään, kuusikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen, muistan kuinka maaliskuisen auringon valo siivilöityy tuvan pöydän päässä vaatteita silittävän äidin jalkoihin ja hameen helmaan. Ikkunaruutujen ristikot piirtyvät punaruskealle lankkulattialle. Loion tuvan seinänvierustalla olevassa sängyssä. Minut on lähetetty koulusta kotiin kesken päivän valitettuani rintakipua ja pahoinvointia. Minun on hyvä olla, sillä kotiin päästyäni äiti on laittanut minut vuoteeseen ja tehnyt ”norrin”; kuumaa vesimaitoa, johon on lorautettu tilkkanen pirtua. Äiti vaikuttaa suorastaan satuolennolta.

- Äeti, sanon. -Sinä näötät kaoniile!

Päätään kääntämättä äiti virkahtaa:

- Ja sinä out humalassa!

Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen humala, enkä ole siitä vieläkään täysin selvinnyt.

Esko, Mt Isa, QLD

2007-03-28T16:45:00.000-07:00

Please note. The excerpt is a translation from Finnish.

Esko speaks:

And then… ha ha ha… there was Grandpa´s brother living on the opposite shore. Nobody ever went there because everyone was scared of him. And… they said he had been to Canada but drank too much beer. They said he was deported. Had been in America also. There he went and… he came back. His name was Janne. And Janne came back and started a farm and then he died. I don´t know when… There were a lot of people going to America and they always sent money. There was money coming every Christmas because they thought Finland was a very poor country. I remember my Mum had dollar notes. But where they lived in America, I don´t know, but… I think my Dad´s parents were born in Minneapolis. I am not certain about this because they died earlier. So money came and then… I remember paperit was put to the fields [Esko might mean here the Finnish expression “pellot pantiin pakettiin”, which means that farmers ceased to cultivate the land]… I don´t know what it means but… the farms were sold, the land and the farms. There was quite a large area of woods… then everyone left for Helsinki. I remember Dad was working in Lohja before we moved to Sweden. I think they were drilling holes in the chalk factory pipe and then they… the pipe fell down, ha ha ha… Lot of dust and bricks everywhere…

[...]

To Sweden, 1964... I remember that... it was really difficult to adjust. Because at that time all the Swedes said that… they had something against the Finns… Forty years afterwards… my parents tried to go back to Finland to live there but they couldn´t adjust there any more. It was very difficult… It was very difficult to adjust when you were very young… to a society where there was a lot of class distinction… well, they always said about Finns that they were poor, they worked hard and they were stupid, didn´t understand. Of course all the Yugoslavs were totally different, and who else…? Greek, Italians, all, but… Finns were never respected. It was very difficult. They do respect in this country. They don´t have it here in Australia, class distinction. How do say that in Finnish?

_______

Esko kertoo muistojaan:

[...] Ja niin... heh... sit siinä seuraavalla rannalla asu tän mun isoisän veli. Mutta sinne ei menny koskaan kukaan, ku kaikki pelkäs sitä. Ja tota... Ne sano, että se kävi Kanadassa, mutta se joi liikaa kaljaa. Ja sitte ne sano, että he was deported. Oli ollu Amerikassa. Sinne se meni ja... sitte siinä kävi niin, että sitte se tuli takasi ja sen nimi oli Janne. Ja Janne tuli takasi ja sit se alko sille farmille ja sit se kuoli, I don’t know mitä se nyt oli ja... niitä meni paljon Amerikkahan ja ne aina lähetti rahaa. Joka joulu tuli Amerikasta rahaa, ku ne luuli, että Suomi on hyvin köyhä maa. Sen mä muistan, ku mä näin dollarin seteleitä, mun äitillä oli aina dollarin seteleitä. Ja mis ne asu sitte, I don’t know, mutta... mä muistelen että mun isän vanhemmat oli syntyny Minneapolisissa, mut en mä oo ihan varma siitä, ku ne kuoli aikasemmin. Minneapolishan on Michinganin... Sit tuli rahaa ja sit tuli... sit mä muistan, kun pellolle laitettiin paperit. En mä tiedä mitä se tarkottaa, mutta... ne farmit myytiin, metsät ja farmit, siinä oli aika paljon metsää... sitte kaikki lähti tonne Helsinkiin. Sen mä muistan, että mun isä oli Lohjalla töissä ennen ku me lähettiin Ruotsiin. Mä luulen, et ne poras reikiä siihen Lohjan kalkkitehdan piippuhun ja sitten ne tota... se koko piippu romahti sitten hah hah... Paljo oli pölyä ja tiiliskivee joka paikka täynnä...

[...]

Ruotsiin kuuskytneljä... sen mä muistan että... sinne oli hyvin vaikea sopeutua. Koska sillon kaikki ruotsalaiset sano, että... niillä oli jotain suomalaisia vastaan... Neljäkymmentä vuotta jälkeen päin... mun vanhemmat yritti mennä Suomeen asuun eikä ne enää voinu enää sopeutua sinne, se oli hyvin vaikeeta... Se oli hyvin vaikeeta niin nuorena ihmisenä sopeutua... semmoseen yhteiskuntaan missä oli niin paljo class distinction... niin, koska suomalaisista aina sanottiin, että ne oli köyhiä, ne teki kovasti töitä ja typeriä eikä ne ymmärtäny. Tietysti kaikki jugoslaavit oli ihan erilaisia ja mitä siellä... kreikkalaisia, italialaisia, mitä siellä oli, mutta... suomalaisille ei koskaan annettu arvoa. Se oli hyvin vaikeeta. Niinku täällä maassa annetaan arvoa. Täällä ei oo semmosta class distinction, mikä se on?

Kirsti, Sydney, NSW

2007-03-27T14:29:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Kirsti speaks:

[...] …while in lower classes at high school, I had already been away for the first time, away alone – I took a language course in England during summer. So after that, it came to me that I want to go away again. This was when I was at high school in higher grades, maybe between the second and the third year; I wasn´t yet 18, I would be 18 later in the autumn. I went to the employment agency to whine about how to go abroad and they said, “There is no way”. No way, because I wasn´t yet 18. You have to be 18 to get anywhere. I kept saying, “There has to be a way”, and they kept saying, “No, no, no!” and “Has to be!” and “No, no, no!” Anyway, I went there lots of times to enquire and enquire, “There has to be some way to be able to go” and finally one of the officers said there is a sort of family au pair system in Germany. It is basically meant for 17-year-olds, and one basically becomes a part of that family with the family being responsible because you are a minor and so forth. And then she said only ten adolescents get to go per year from Finland and it is not only during the summer one can go but it is available throughout the year. Then she said, “But there is no point trying, because it is always the kids from Helsinki who get to go”. So it was very… like, forget the whole thing. I insisted, “I could try”, and she said, “Well, there is no point trying because you do not live in Helsinki; only the kids from Helsinki get to go”, but I insisted and argued and she finally gave in and said, “Well, send the application then.” I put the application in. I heard nothing for the year and at the end of May I thought, “It is not going to happen” and then… a week before… the week before the graduation I received a letter from a family in Germany. I was referred to them, and they asked when I could start. A week later I was there. I was really pleased and I went to tell the employment agency about it … They just went, “Oh my!” Ha ha ha, it was like I had this terrible need – there had to be some way, some way, some way to get to go. Isn´t that a typical mentality? “You will not succeed anyway…” [...]

_____

Kirsti kertoo muistojaan suomeksi:

[...] ... ni sillon ku mä olin yläasteella, sillonhan mä oon käyny niinku eka kerran pois, pois yksin, mä kävin Englannis kielikurssilla, ni sen jälkeen mulle tuli sellanen, et mä haluan sit niinko lähteä uudestaan. Ni sillon ko mä olin lukiossa, nin tota... se oli niinku kakkos- ja kolmosluokan välissä, et mä en ollu vielä 18 vuotta, täyttäsin vasta sillon niinko syksyllä 18, et mä kävin niinko työkkärissä siellä vinkumassa, et mites pääsis ulkomaille, ni ne sano, et ”ei pääse”. Ei pääse, kun tota, ei oo vielä 18 vuottakaa. Joka paikkaan pitää olla 18-vuotias. Mä olin vaan, että ”täytyyhän se olla joku keino” ja ne oli vaan, et ”ei,ei,ei!” ja ”täytyy olla!” ja ”ei,ei,ei!” Joka tapauksessa mä kävin siellä monta kertaa sitä niinku kysymässä ja kysymässä, et ”täytyyhän olla tapa millä pääsee” ja sit loppujen lopuks yks niistä, yks semmonen työntekijä sitte sano, että on tämmönen yks, niinku Saksassa, semmonen niinku family au pair-systeemi, et se on niinku 17-vuotiaille tarkotettu nimenomaan, mut se on niinku tavallaan sä meet perheen jäseneksi ja se perhe on vastuussa, ku sä oot alaikänen ja niin pois päin. Ja sit se viel sano, et sinne niinku pääsee vaan 10 nuorta Suomesta vuodessa ja että se ei oo pelkästään niinku sillon kesäksi vaan koko vuoden aikana, ja sit se sano, että ”ei sinne kannata yrittää, ku ne on niitä helsinkiläisiä, jotka sinne pääsee”. Et se oli hyvin... et unohda koko juttu. Mä olin, että ”voihan sitä silti yrittää”, ”no, ei sitä kannata, ku et sä oo Helsingistä, ko ne on vaan helsinkiläisiä, jotka pääsee sinne” ja mä intin ja intin ja sano sitte, että ”no, voithan sen laittaa sen hakemuksen”. Laitoin sen hakemuksen. Ei mitään kuulunu koko, koko niinku sillon vuotena, ja sit mä niinku toukokuun lopulla aattelin, että ”ei siitä varmaan mitään tuu”, niin nin... sitte viikkoo... viikkoo ennen päättäjäisii mulle tuli kirje Saksasta missä tää perhe pyysi sitte multa, et mun on referattu niille ja kuinka nopeesti mä pystyn alottamaan ja mä olin sit viikkoo myöhemmin siellä. Mä olin aika tyytyväinen ja kävin ilmottamassa sinne työkkäriin sitte... Ne vaan, että ”ohhoh!” Hah hah hah, et se oli semmonen kans, et mä niinku, et mul oli sellanen hirvee pakko, et täytyy olla joku, joku, joku tapa millä pääsee. Eiks oo semmonen tyypillinen mentaliteetti: ”Et sä kuitenkaa pääse...”? [...]

Kaya, Logan, QLD

2007-03-26T16:01:00.000-07:00

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Kaya speaks:

[...] … So, after that, I have painted all my life… ikons as well as other art practices. The most interesting, or should I say the best, experience in the field of art for me, was the first ikon exhibition in Kuopio. I had painted the Holy Trinity, three angels, for that exhibition. I don´t think it was artistically on a very high level, but I had tried very hard. And it came out at that opening night that the Orthodox congregation of Kuopio, which also happened to be my congregation, wanted to have this ikon for their main church. I went home extremely happy that night… And that ikon is still there. It was, when I last visited the church, next to the archbishop’s chair. I was told that Archbishop Paavali especially liked this ikon. It is the same as what I have on the wall there, only this one is smaller. Both after and before this exhibition, I have exhibited different art works around the world, but this is the one that has stuck in my mind… it was the 1960´s. Yeah, I really remember when I traveled to that exhibition. At that time, you see, we didn´t have our own car. Men had the cars and women used buses. So I came from this exhibition in a bus and I was soooo happy, that I have not been happy ever since, although afterwards, when I have only concentrated in doing art, [and] won several [different prizes and accolades] and all kind of things, opening nights and all kind of nice reviews and everything. But nothing has meant anything. It is just something that clicks once, and then never again. It doesn´t matter if you get all kinds of money prizes like I have and so forth, it hasn’t meant as much to me since. [...]

______

Kaija kertoo muistojaan suomeksi:

[...] Et sen jälkeen minä olen maalannut koko ikäni... ikoneita, myöskin ikoneita muun taiteen ohella. Mielenkiintosin, tai ehkä sanosinko paras kokemus minulle on ollu taiteen alalla ensimmäinen ikoninäyttely Kuopiossa. Minä olin maalannut tämän Pyhän Kolminaisuuden, kolme enkeliä, sinne näyttelyyn. Ei se mahtanut kovin korkeatasoinen taiteellisesti olla, mutta yritys oli ollut kova. Ja tässä näyttelyssä kävi avajaisiltana selville, että Kuopion ortodoksinen seurakunta, joka oli myös minun seurakunta, halusi saada tänne pääkirkkoonsa tämän ikonin. Palasin oikein onnellisena kotiin sinä iltana... Ja siellä se ikoni on vieläkin. Oli kun mä viimeks kävin Suomessa, siellä arkkipiispan istumen vieressä. Minulle kerrottiin, että arkkipiispa Paavali piti erikoisesti tästä ikonista. Se on tuo mikä on minulla tuossa seinällä, mutta pienempänä. Sen jälkeen, ja sitä ennenkin, minulla on ollut vaikka kuinka paljon eri näyttelyitä erilaisista taidetöistä ympäri maailmaa, mutta tämä on jäänyt parhaana mieleen.... 1960-luvulla. Joo, mä muistan tosiaan, ku mä tulin. Eihän sillon autoo, kato, eihän sillon istuttu omassa autossa. Miehethän piti sen oman auton ja vaimot kulki sitten linja-autolla. Minä tulin tuota sieltä avajaisista linja-autossa ja mä oli niiiiin onnellinen, ettei sen koommin, vaikka minä oon varmasti, tuota nin, sen perästä, nyt sit ku mä oon varsinaisesti vaan tehny taidetta, nin saanut monta ja kaikkee ja kaikenlaista muuta ollut, näyttelyn avajaisia ja vaikka mitä hyviä arvosteluja ja kaikkee, mut mikään ei oo merkinnyt mitään. Se on vaan joku, joka klikkaa, ja sitten ei enää. Se on sama vaikka mitä sais niinku minäki oon sit saanut kaikennäkösiä rahapalkintoja ja kaikkee, mutta se on ollut sitte jo taas ihan eri juttu. [...]

Hugo, Paula and Jenny, Canberra, ACT

2007-03-25T14:53:00.000-07:00

Please note. Excerpts are translations from the original Finnish transcripts.

[...]

Paula speaks:

Mum used to kill chooks, but Dad killed a pig. He brought a tiny piggy home and we all played with it, but then it had to be killed for tucker. I always remember how we all looked through the window when Dad threw the door open and with the gun: PHISUUM! There! And pancakes made of blood – they were the best tucker ever! Blood pancakes and cloudberry jam. I went to a butcher here in Australia once, and I asked him if he had any pig´s blood for sale. Everybody in the shop went quiet, and they all stared at me. I should have bought the teeth, y´know, the teeth that look like this and show them that I´m some kind of vampire, ha ha ha. Now you can buy it here in Australia, but it´s frozen. So they were the best of all, the blood pancakes. We also made soap out of the pig fat, and then washed the laundry on a wash plank.

[...]

Hugo speaks:

Yeah, it was... I was working in the woods and then a winter came with very heavy snowfalls, and I fell into a hole so deep that my hat was left on the crust of the snow. I said, “Next year I will go so far away that there is no snow to fall on my hat”. This was one reason [I came to Australia]. Another was our children’s schooling. The school [in Finland] was… pretty close… at first… but when Eila went to school, it was a long way off, almost five kilometres, and in winter the road was almost blocked. But then when these others came along, they didn´t go too well at school and listen, I thought, “What can I do with this herd of children…?” The farm was only small; it wouldn´t support all of us. Maybe one [child]. And from somewhere I found out that they are lacking women here in Australia and since we had six women, (that is, girls), I thought we have to come here – they will find partners here, ha ha ha… Should we continue the story, ha ha ha…?

[...]

Jenny speaks:

Well, when Hugo was plowing a new field, I always went, but better still, Hugo is the sort of a man who never asked me to go and work with him. He said, “Since we have children, they have to be taken care of.” And I did. And then I went to ask Hugo [to have a break] for a cuppa and I had freshly baked pies and buns and it was a Saturday, so he said I should sit down on the tree stump – “Let´s talk.” He said he thought we should go to a warmer place – to Australia. That there will be snow falling on his neck again. And we talked and talked there, and I said straight away, “If you go, I will go for sure.” Then we went home to ask the children. And we had got it all clear there… and when we went home, we told the children. That is how it started… Look, I have always… when we got married, we had nothing. I had just the linen and so forth that the bride usually has, and… we left for Imatra to live there and when we left from there, I knew I could live with Hugo anywhere. [...]

_______

Paula kertoo muistojaan suomeksi:

[...] Samon ku äiti tappo kanoja, isä tappo sian. Sellasen pienen porsaan tuo kotia ja me kaikki leikittiin sen kanssa ja sit se pitää tappaa ruuaks. Mä aina muistan, me katottiin ikkunasta, isä heitti sen oven auki ja sitte pyssyllä: PHISUUM! Sinne! Ja verilettuja. Ne oli KAIKIST PARAS RUOKA MINUSTA! Verilettuja tiedätsä ja puolukkahilloo. Ja sitten mä menin täällä yhen kerran ni tonne lihakauppaan, butcherille, ja mä sanon sille, että onks sulla pig’s blood ja kaikki ihmiset meni ihan hiljaa. Ne kaikki katto mua. Mä sanon mun on pitäny ostaa ne hampaat tietsä, jotka menee näin ja näyttää niille, että mä oon joku vampire hah hah hah. Nyt saa täällä ostaa, mut se on frozen. Se oli kaikist parasta ne veriletut ja sitte tehtiin saippuata ja mitä muuta me tehtiin niistä ja vielä pestiin pyykkiä lauvvalla. [...]

Hugo kertoo muistojaan suomeksi:

Jee, se ol tuota... minä ku olin tuota metsätöessä ja sitte tuli tuota paljoluminen talvi ja minä putosin monttuun ja hattu jäe hangen päälle. Minä sanon ”ja seoraavana vuonna minä lähen niin kaovvaks, ettei lunta putoo hatun päälle”. Tämä oli yksi syy. Toenen syy oli tuo lasten koulutus. Meilloli tuota koulu oli... aika lähellä sitten tuota... entistään... ku Eila kävi koulusa, se ol pitkä matka, melekeen viis kilometriä ja talviaekaan melekeen umpitie. Mutta sitte ku nämä tuli, ni sitte saatii koulu jo lähemmäksi, mutta tuota ei nämä oekeen pärjänny siellä koulussa ja minä aattelin, että mihinkä minä panen tämän lapsiparven kuule... Ei tuota, ku pikkutila on, ni eihän siinä elä kuule. Muuta ku yks vaa. Ja jostaki minä sain tietää tota, että täällä on naesista puute ja ku meillä ol kuus naesta, lasta, tuota tyttöjä kuule, ni minä aattelin, että tännehän sitä pitää lähteä, että täältä ne löytää kaverisa hehheh... Vieläkö jatketaan hehhehhee...? [...]

Jenny kertoo muistojaan suomeksi:

[...] No, Huuko oli tekemässä uutta peltoo ja mie menin aina, taik ku Huuko on sellane, se ei pyyvvä millonkaa tuota, et sie lähet miun kanssa ulos töihe. Sano, et kerran lapset laitettu, ne pitää hoitaa. Ja mie hoisin ne. Ja sit mie läksin, tuota niinko sanotaan, päiväkahville pyytämää Huukoo ja minul oli piirakat paistettu ja pullat ja se ol vielä lauvvantaina, nii tää sano, että ruppeeppas nyt istumaa tuoho kannonpeälle ja jutellaa, et hää o ajatellu sellasta, että jos lähetään tuota lämpösemmille paikolle Australiaan. Että taas tulee lunta niskaan. Ja siellä puhuttii ja puhuttii ja mie olin heti, et jos sie kerran lähet ni kyl mie lähen. No, sit mennään kottii. Kysytää lapsilta. Ja siellä haastettii kaikki jo... selväksi ja, tuota sit ko mentii kottii, ni sit kerrottii lapsille. Ja siitä vaan alko lähtee... Kato mie oon aina... niinko myökii mentii naimisii, ni ei meil ollu mitää kuule. Miul oli liinavaatteet vaa ja silläviisii niinku morsiamel on ja tuota... mentii Imatral asumaa ja siintä ko kerra lähettii, ni mie tiesin, et Huuko kansa pärjää missä tahhaa. [...]

Anneli and Asko, Gold Coast, QLD

2007-03-24T17:46:00.000-07:00

Please note. Excerpts are translations from the original Finnish transcripts.

Asko speaks:

Well, what first came to mind… memories that is... we were at the summer cottage… and there were times that Father was on holidays, and Mother was, for example, still working, so he, during the summer holidays, went to the local shop where they had the warm, hot, leavened bread, and Finnish lenkkimakkara [Finnish sausage] because Father did not want to start cooking any dishes, preparing food, and so forth. This stuck in my mind, this hot leavened bread and butter melting on it and then the lenkkimakkara, so these are memories from my childhood. We might have been, me and my brother, around ten years of age. Young lads.

[...]

Anneli speaks:

Well, when we were in the countryside, we did not get to go anywhere. Mother and Father got to go, taking two of the youngest ones along. We had to stay; had to care for the yearlings. That was my job, to feed them. Fortunately, I did not have to milk, since I thought, “I could not do it.” It was an agitating job. So I fed the animals. And then we joined a gymnastics group and that was the only time I managed to go somewhere, when we went to do gymnastics in Lappeenranta. And another time, we went to Helsinki. With a hula hoop… look, we spun them - had to. Those are the only times I got to go anywhere in Finland. We just stayed in the countryside.

[...]

Anneli speaks:

Well, at least I am proud to be a Finn, and wherever I am, I let the people know it, that I am Finnish. Because… even though we live here, on foreign soil… I think it is wonderful, that you have something else… customs other than just Australian or from Australia. So I can have another tradition. So I come from some other country and I think Finland is a fine country. So I can say that I am a Finn.

Asko speaks:

Finland is the country of birth. I was born there, but I can´t [think of anything] more to say about being Finnish… Being a Finn means to me… at least good holiday destinations, fishing places and… good summer cottage life, and really… I have NEVER been ashamed to say I was born in Finland and I am a Finn. Although I have lived all my life with Australians, in the workforce and so forth… I can totally, openly, say that I am Finnish. And we have kept up with it, because our home language is Finnish and we have participated in all the Finnish activities, from the time we arrived in this country. Maybe mainly because our parents did it, but also we ourselves have continued what our parents started. And taken it forward. I am totally proud and I can say, “We are Finns."

_____

Asko kertoo muistojaan suomeksi:

No, mää ensimmäiseks semmonen ku tuli, että mitä muistoja noin on, nin… kun oltiin kesämökillä… ja oli aikoja, että isä oli lomalla, mutta äiti kävi esimerkiks vielä töissä, nin hän meni kesälomalta, mökiltä, nin toi linja-autolla sitten aina, ni me käytiin sitte joka aamu, siihen paikalliseen kauppaan tuli lämmin, kuuma hiivaleipä ja suomalaasta lenkkimakkaraa, koska eihän isä halunnu alkaa tota mitään ruokoja, ruokaa laittaan, ni tämmöstä ni tää jäi aina mieleen tää lämmin hiivaleipä ja siihen voi, joka suli ja sitte tätä lenkkimakkaraa, ni nää on muistoja mitkä tota on lapsuudesta. Ehkä me oltiin sillon jotain, velipojan kanssa, ni kymmenen kummaltaki puolelta. Että nuoria poikia. [...]

Anneli kertoo muistojaan suomeksi:

[...] No maalla kun on, ni eihän me mihinkään paljoo päästy, isä ja äiti lähti, kaks nuorinta siskoa pääsi mukaan. Me jäätiin aina sitten, joutu hoitaan niitä mullikoita. Ni mun työ oli aina se, että mun täytyy syöttää ne. Mun ei tarttenu onneks lypsää, koska mä tykkäsin, että mä en osaa. Ne oli niin järkkyä. Ni mä aina syötin. Ja sitten me ruvettiin ja mentiin tämmöseen voimisteluryhmään ja se oli ainoo kerta, kun meikäläinen pääs johonkin oli, kun mentiin Lappeenrantaan voimistelemaan. Ja toisen kerta me mentiin Helsinkiin. Semmosella lannevanteella, kato niitä pyörityttiin ja jouduttiin tekemään. Se on ainoot kerrat, kun mä oon päässy mihinkään Suomessa. Oltiin vaan maalla. [...]

No, minä ainakin oon ylpee siitä, että mä oon suomalainen ja olen mä sitte missä tahansa, mä annan sen myös tietää, että mä olen suomalainen. Koska... vaikka me täällä asutaan, vieraalla maalla, ni... mä tykkään että se on hienoa, että sulla on jotain muutakin... perinteitä kun vaan että Australiassa ja Australian. Että mulla on toinenkin perinne. Että mä olen jostain muusta maasta ja mä tykkään, että Suomi on hieno maa. Että pystyy sanomaan, että mä oon suomalainen.

Asko kertoo:

Suomi on synnyinmaa. Siellon syntyny, mutta en mä nyt osaa sen enemmän sanoa suomalaisuudesta siis... Suomalaisuus mulle merkitsee... ainaki hyviä lomapaikkoja, kalastuspaikkoja ja... hyvää mökkielämää kesäaikana ja todella siis... enkä mä ole ikinä hävenny todella sanoo, että mä olen Suomessa syntyny ja olen suomalainen. Vaikka mä olen koko elämäni ollut tämänmaalaisten kanssa työelämässä sun muuta ja että siis... kyllä mää pystyn täysin vapaasti sanoon, että mä olen suomalainen. Ja ollaan pidetty suomalaisuutta yllä, koska todella kotikieli on suomi täällä ja ollaan kaikissa suomalaisissa riennoissa mukana oltu, ihan siis siittä asti, kun ollaan tähän maahan tultu. Ehkä paljo sen takia, koska vanhemmat oli mukana, mutta myös itte on jatkettu sitä mitä vanhemmat tavallaan alotti. Ja viety eteenpäin. Kyllä mä oon täysin ylpee ja pystyn sanoon, että ollaan suomalaisia.