Tipie, Port Lincoln, SA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Tipie speaks:

[...] We had a bit of bush land there. Trees… there were trees and… birch trees and others, yeah… It was quiet, so quiet it was, lovely… next to the water. That is why, here too, I am always drawn to the water, so that if I really want to calm myself down, I go to the water. It started once when a doctor here said to me… He asked, “Have you…” – was I around water much while young? I said, “Yeah”, and he said it is because I always say how much I like to go to see the water and then try and see some dolphins. But… so it was really quiet there – it was that calmness there, together with the earth that was there too, so that it definitely was like… belonging to the universe, with everything in its place exactly, nothing missing… there… at the summer cottage. It is the nature [I remember], it is. The nature… So, I don´t have anything more to say of Finland. Such as… these experiences are good for the heart, they are…

Tipie kertoo muistojaan:

[...] Meillä oli mettää siinä. Oli että puita oli paljon siinä oli ja, tota... koivuja ja muita kaikkia jee... rauhallista se oli, niin rauhallista se olo, semmosta ihanaa... veden äärellä juur, sillähä mä täälläki ku se vetää aina veden äärelle, että tota, jos mä haluan oikeen rauhottuakki, niin sillon veden äärelle. Se tuli siittä että ku kerran yks lääkäri täälläki sano, ku mä juttelin sen kanssa, se sano onks sulla... et oonks mä nuorena ollu, et sillai et veden äärellä ollu paljo, mä sanon että joo. Ni sano, et kun mä aina sanon, et mä tykkään tänne mennä veden äärelle ja sitten nähä, et jos sattus näkeen dolffiineja, delfiinejä, mutta tota... se oli tosiaan niin rauhallista siel, et se oli se rauhallisuus, ja oli niinkun maan kanssa yhdessä, se oli juur se sielläki, että se niinku kerta kaikkiaan oli niinkun... sitä kuulu universeen, et kaikki oli niinku jämptilleen, ei mitään puuttunu... siellä... kesämökillä. Se on se luonto, se on. Se luonto... Et ei mulla oikeen sen enempiä sieltä Suomesta. Niinku tommosia että...että tuommosia, jokka on niinku sydämelle hyviä niinkun kokemuksia, niin nää on...

Irene and Mirja, Canberra, ACT

Please note. The following memories were originally spoken in Finnish.

Irene speaks:

[...] There was snow on the ground and the horizon was red because they were burning… the houses on the border were burning and the road was so slippery with ice that we went off the road, I remember. Once we went off. And then we got to the station and there were maybe two trains. Tyyne got to go in the passenger train with cousin Irma, the baby. On that train they took only old people and children and the sick. And they got to leave but we stayed, my sister and me and a big mob from our village. My godfather took care of us. [...]

And that train… I always remember when the long train came and all the carriages were cattle wagons, but closed, and they had a portable stove in the middle and some firewood next to it. And they placed people into every carriage. There were about 40 of us in the one I was in. And somehow our neighbours… they must have missed the passenger train. Kerttu Rättö had a tiny baby that cried almost all the way, and she had to travel in the cattle car with us. Then there were people from our village. At least half of the people we knew, but some we didn´t know, my sister and me. And then there was an old man who started to heat up the stove in the middle of the cattle wagon. And then the train dispatcher yelled not to rush to the first wagons, there are 62 carriages in this train, there is room for everyone. Sixty-two carriages. And I always remember when [...]

Mirja speaks:

[...] The atmosphere when leaving… I was 12 years of age when we arrived, and leaving was so exciting to me. When I found out… when Dad and Mum told us that we were going to Australia, it felt really exciting, and it somehow felt like we were special for doing something that nobody else had done. From that area, to my knowledge, nobody had ever left [to go] overseas from our village. That was a big thing of course and I remember, at school, when we moved from Kokkila to Salo (this happened half a year before moving to Australia) and before we left, I visited my school to say, “Goodbye” and I remember when my teacher then asked… the teacher had hung a large world map on the wall and I had to show on it where we were going and how, and when I now think of it, it would have been fun if I had remembered a bit more and knew… remembered to ask which route we would take, but I hadn’t thought along those lines. But it is a terribly long trip when you travel from Finland to Australia – you travel half the world. It was very exciting. So the atmosphere was… not scary in any way. When Mum and Dad came along, the whole family left, I didn’t feel… [...]

Irene kertoo muistojaan:

[...] Lunta maassa ja kaikki taivaanranta oli punasena ko ne poltti...palo ne rajatalot siellä ja niin liukas se jäinen maantie et me oltii sen hevosen reen kans jossai ojassaki, mää muistan, et me oltii kerran. Ja sit asemalle ko päästii, ni siel oli sitte vissii kaksiki junaa. Tyyne pääsi sitte Irma-serkun kans mikä oli pien vauva ni siihe henkilöjunaa. Ja siihe ei otettu sit ko vanhoi ja lapsia ja sairaita. Ja he pääsi lähtemää mut me jäätii sitte siskon kans ja meijä kyläläisii muita iso sakki. Mun kummisetä piti meistä niinko siskon kans huolta [...]

Ja se juna, mä muistan aina ko se tuli se pitkä juna ja ne ol kaikki härkävaunuja, mut kuitenki umpinaisia ja niis oli kamina keskellä ja vähän puitakii oli sitte. Ja joka vaunuun sitte sijoitettii, meitäki oli 40 vissii siinä vaunussa. Ja jollain taval siihe vielä naapuri...he ei varmaan sitte kerinneet sitte siihe henkilöjunaa. Rätön Kertulla oli ja pien vauva ihan mikä sit itki melkee koko aika ja hän joutus sitte sinne härkävaunuu meijän kans. Sitte siinä oli meijä kyläläisii, tuttavii puolet ainakii, mut oli osa ettei me tunnettu siskon kans. Ja sit oli yks vanha mies mikä rupes sitä kaminaa lämmittämään siinä keskellä härkävaunua. Ja se junalähettäjä sitte ko se huusi, et älkää rynnätkö niihi ensimmäisii vaunuja, et tässä junassa on 62 vaunua, et kaikille on tilaa. Kuuskymment kaks vaunua. Ja mä muistan aina [...]

Mirja kertoo muistojaan:

[...] Se lähtötunnelma ku me lähettii. Mä olin 12-vuotias ku me tultii, ni must oli nii jännää, ku me lähettii. Ku mä sain tietää...ku isä ja äiti kerto et me ollaan lähössä Australiaan, se tuntu niin jännältä et se jotenki tuntu, et me ollaan jotenki erikoisia, ku me tehään jottai semmosta mitä kukkaa muu ei ollu tehny. Sieltei ollu koskaan, ainakaan mun tietääkseni, kukaa lähteny maailmalle sieltä meijän kylästäkää. Se oli tietysti iso juttu ja mä muistan, ku koulussa, ku me muutettiin sitte sieltä Kokkilasta Saloon noin puol vuotta enneku me lähettii Australiaan ja sitte ennen ku me lähettii mä kävin siellä mun koululla vielä hyvästelemässä ja mä muistan ku mun opettaja sitte pyysi... hän oli laittanu ison maailman kartan sinne taululle ja sitte mun piti näyttää siitä mihin me mennään ja miten ja nyt mä ajattelen jälkeen päin, et ois ollu kiva jos ois vähä enemmän muistanu ja osannu, ja muistanu kysyä mitä reittii me mennään, mut enhän mä osannu semmosia ajatellakkaan. Mut ainakin se oli kauhian iso matka, ku tullaan Suomesta Australiaan, puol maailmaa siinä menee. Se oli kyllä jännää. Et se tunnelma oli...ei mitenkää pelottava. Ku äiti ja isi tuli mukkaa, koko perhe lähti ni ei mul ollu mitenkää... [...]

Martti, Finland Road, Bli Bli, Sunshine Coast, QLD

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Martti speaks:

I recall now the summer in ‘44. The well-known major offensive by the Russians started on the ninth of June in the Karelian Isthmus. We were making a roof for a hay barn, my Father and I. More than 200 bombers flew towards Vyborg, and Father said, “Now this roof will be left half-done.” We left in the same instant, walking towards home, and [when we got] there, Father got a message that evacuation had to be put into action. Father was called the Civil Guard Commander, that is the head of the village, and was responsible for the village. And I took off to spread the message to everybody, that now all the things [needed to be taken] to the roadside, and attached to these things, as ordered, [were the] names on plywood slips written in pencil. And for the cows and all the animals, also slips hanging from the neck. And then… then we were the last to leave. The village was evacuated then. It was the morning of the 12th. Father checked that the village was empty. I was 11 years old, my sister 13. Then we left, traveling towards the west, and we had a horse-load of things and then the cows. [...]

Martti kertoo muistojaan:

Mää nytte muistelen kesää -44. Kesäkuun 9. päivä alkoi tunnettu venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella. Olimme isän kanssa tekemässä ladon kattoa. Yli 200 pommikonetta meni Viipuria kohti niin isä sanoi, että ”nyt Martti jää tämä katto kesken” ja läksimme samassa sitte kävelemään kotiin päin ja siellä oli isälle sitte tieto, että nyt evakointi käyntiin. Isä oli niin sanottu IS-päällikkö elikä kylän päällikkönä ja vastas sitten siittä kylästä. Ja minä läksin viemään sanaa jokaselle, että nytte tavarat tien varteen ja niihin niinko etukäteen oli määrätty: vanerilaput ja niihin piti laittaa sitte lyijykynällä nimet ja lehmille myöski vanerista laput kaulaan ja eläimille kaikille. Ja tuota... sitte me oltiin viimisinä siellä. Kylä evakoitiin sillon, me oltii sillon kakstoistas päivä aamulla. Isä kävi tarkistamassa että kylä oli tyhjä. Minä olin 11 vuotta vanha, sisko oli 13. Sitten me lähdettiin siitä menemään länteen päin ja meillä oli hevoskuorma tavaraa ja sitte lehmät oli. [...]

Laura, Launceston, TAS

Please note. The original memories were told in Finnish.

Laura speaks:

[...] the older kids were there: Maija and Juhani and Valto. They had made a dough out of wheat flour and thrown it around the walls and… hah hah… then the neighbour came and the kids threw the stuff into his face because the boy, Pentti, had said to them, “If you don´t start cleaning up now, I am going to give you a hiding!” Everything was cleaned up and they were sitting on the bench in a row when I came home. And so Pentti said, “It is better if you tell your Mum now what you have done.” Nothing else was said, they just laughed and I did not dare to say anything more. So there´s been many funny stories like that. Pentti was a very good friend there. He always came to check, when my husband was working far away, he always came to check if I was alive. It was a –52 degrees weather that morning. Isn´t that a hard pakkanen? I went to the shop three kilometres away, by bike. I was wearing men´s pants and all one could see were my eyes and a bit of my mouth. I had that sort of beanie – I knitted it. The same for the kids when they went to school. Yeah. That´s it. When [I came to Australia and] I looked outside from this window, I said ”This is my place now. I won´t leave this place, that is for sure, until it is time to go to the cemetery.” That was 35 years ago; 36 coming up next year. That is a long time.

Laura kertoo muistojaan:

[...] vanhemmat lapset oli siellä: Maija ja Juhani ja Valto, ne oli tehny vehnäjauhosta taekinan ja ne oli syytäny ympäri seinää ja, hah hah, sitte naapuri oli tullu ja ne oli heittäny sitä sen sen naamaan ja se poika, Pentti, ku oli sanonu niille, että ”nyt jos että ala siivota ennenku äiti tullee, niin minä hakkaan teijät!” Kaikki oli siivottu ja ne istu rivissä siellä penkillä, ku mä tulin kotia. Niin se Pentti sano että ”parempi kun nyt kerrotta äitille mitä te ootta teheny”. Eikä muuta, ku ne naoro vaen sitte enkä minäkää uskaltanu sanua mittää. Että niiton monta semmosta hassua juttua ollu. Pentti oli oekeen hyvä kaveri siellä. Se aina kävi kattomassa, ku mun mies oli kaokana töessä, ni se aena tuli kattomaan oonko minä hengissä. 52 astetta pakkasta oli sinä aamuna. Eiks oo kova pakkanen? Minä kävin kolomen kilometrin päässä kaopassa polokupyörällä. Mulloli miesten housut jalassa ja silimät vaen näky ja tästä suuta, mulla oli semmonen lakki, mä kuvon. Samanlaeset lapsille, ku ne kouluun meni. Jee. That’s it. Kun minä katon ensimmäisen kerran ulos tästä ikkunasta, minä sanon ”tämä on nyt minun paekka, minä en varmasti lähe tästä minnekkään ennenku hautausmaalle”. Siitä on kolokytäviis vuotta nyt, tullee kolokytäkuus vuotta ens vuonna. Se on pitkä aeka.

Urpo, Melbourne CBD, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Urpo speaks:

Firstly, I would say that I always remember my parents. I got this enthusiasm from my mother, Kerttu, and also a kind of loyalty from my father. Memories from my adolescence come to mind easily. When I started… electronics was my hobby and I built radios and so forth, but especially I worked as a postie when 14-15 years of age, on the snowy, dark streets of Savo. Sometimes there was as much as 10-15 centimetres of snow. I always remember how the bike couldn´t get through the snow then. My parents came to help me out and so forth; they supported me. And in a similar manner, they gave me freedom to study and work… in that sense I owe them. They have been good examples to myself and others. It comes to my mind often. [...]

Urpo kertoo muistojaan:

Ensimmäisenä mä sanosin, että mulla tulee aina nää vanhemmat mieleen. Mä oon tämmösen innon saanu mun äitiltä, Kertulta, ja samon isältä saanu taas semmosen lojaalisuuden. Tulee nää nuoruusmuistot herkästi mieleen, ku alotin sillon... harrastin sillon elektroniikkaa ja tein kaikkia radioita ja muita, mutta erikoisesti mä tota jaoin postia sillon 14-15-vuotiaana Savon lumisilla, pimeillä kaduilla. Joskus siellä luntaki oli 10-15 senttiä. Mä muistan aina, kun polkupyöräkää ei kulkenu. Vanhemmat tuli sitte auttaan mua sinne ja muuta ja tukivat siinä. Ja samoin antaneet niinku aika vapauden opiskella ja tehä töitä...kiitollisuuden velassa siinä mielessä. Ne on ollu hyviä esimerkkejä mulle ja muille. Tulee usein mieleen. [...]

Rainer, Jindabyne, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Rainer speaks:

Oh boy…What should I tell…? In springtime, at the falls of Vantaa. It was my favourite spot to go after school. Sometimes in spring when the ice started cracking and breaking, I liked to go there to watch the sheets of ice coming down from the brink of the dam, falling and breaking down there. I could stand there a long time, watching them. I was 12 or 13… [...]

Rainer kertoo muistojaan:

Oh boy... Mitäköhän mä kerron... Keväällä, siinä Vantaan putouksella. Se oli jotenki semmonen lempipaikka mennä koulun jälkeen joskus keväällä, ku jäät alko halkeileen ja meneen rikki ja tykkäsin mennä sinne katteleen. Ku ne jäälautat tulee siitä sen padon reunalta alas tai murskautu sinne alas. Voin siinä seistä pitkäänki, katella niitä. Kaks-kolmetoista... [...]

Lauri and Sinikka, Merrylands, NSW

Please note. The original memories were told in Finnish.

Lauri speaks:

[...] Yeah, I turned 14 on the way here at the Suez Canal. That´s when I left Finland… or it started when… Father died in the war and… there were five of us brothers and… and my Mother´s sister took me to live with her at my Granddad´s place. That is where I spent my youth and went to school and so forth. Then my aunty moved to Australia with her husband. So it popped into my mind there, at school, to write a letter to my aunty and ask if there would be any work or jobs for me in Australia, and that I would like to go there. And she sent me a letter saying, “Yeah, sure, if you just manage to organise the trip.” Then, “It´s all right, just get yourself a passport.” A passport and vaccinations, and she would send a ticket for a certain boat and so forth. Well, I did as I was told and organised the paperwork, and finally the moment came: I was ready to leave. I left Finland; actually the boat embarked from Turku… the ship. And since I was traveling alone I had to get permission from Mother, and she signed a paper to say that… yeah, I can travel. Travel to Australia. And aunty promised to come and fetch me at the other end. So [...]

Sinikka speaks:

[...] It was a winter night and fairly late. Almost night, I reckon. Suddenly, after midnight when everybody was already sleeping, there was banging on the window. Wondered who would be going around at that time of night? I went to look…or was it my Mother who opened the door? It was this Lauri at the door, with his friend, and his friend had advised Lauri where to find women; said, “Let´s go find women.” So Lauri came and then he visited many times; for two or three weeks he hunted and hunted [me], and then my second cousin Juhani came for a visit. Juhani started talking while we were heating up the sauna together: “Listen… Lauri would like to be with you… do not leave him. Try and make him your husband.” In other words, it is partly because of Juhani that we are married, Lauri and I… Because it actually, slowly, started then, although I objected at the last minute before getting engaged. I said “I don´t know if I am going anywhere with you.” Ha ha ha… [...]

Lauri kertoo muistojaan:

[...] Joo, siinä Suezin kanavalla tosiaan täytin 14 tullessani. Lähin sillon Suomesta… tai se alako siitä kun nin… kun mun isä oli kaatunu sodassa ja… meit on viis velijestä ja nin… mun äitin sisko otti minut niinko hoitoon sinne isoisän paikalle. Siellä kasvoin nuoruuden päivät ja menin kouluun ja kaikki. Sitten täti muutti miähineen Austraaliaan. Nin mulle tuli vaan miäleen sielä jotta nin kirjoittaa koulusta tänne Australiaan tätille, että joko siellä pian on meikäläiselle mitään töitä ja paikkoja sielä Austraaliassa, tekis miäli kans muuttaa sinne. Ni se kirjootti mulle vastaten että joo, että onko mulla niinkun miälenkiintoa tänne tulla. Mä että joo, iliman muuta, että jos vaan onnistuu. Se vaan, että no ei siinä mitään, mee hommaamaan ittelles passi. Passi ja rokot kaikki voimaan ja hän lähettää sitten lipun, että ninnin siihe laivaan sillon ja sillon. No... [...]

Sinikka kertoo muistojaan:

[...] Ja se oli talavi-ilta ja aika myöhänen vielä. Tais olla yötä jo. Yhtäkkiä rupes kuulumaan, puolen yön jäläkeen, me oltiin kaikki jo nukkumassa ja yhtäkkiä ikkunaan kopistetaan. Että kuka siellä tähän aikaan keskellä yötä kulukee. Meen kattomaan, vai äitikö se tais aukasta oven. Tämä Laurihan siellä seiso oven takana, kaverisa kans, ja kaveri oli neuvonu sille, että hän tietää misson naisia, että lähetään naisiin. Laurihan tuli ja sehän kulki meillä monta aikaa, kas kolome viikkua kävi siellä jahtaamassa ja jahtaamassa, ja sitte mun pikkuserkku Juhani oli meillä. Juhani kerran rupes puhumaan, ku me lämmitettiin saunaa Juhanin kans: ”Kuule tuota nin... Lauri haluais niinku sun kans että... älä nyt jätä sitä. Koita ota siitä vaan mies itelles.” Eli toisin sanoen se on niinku Juhanin ansiota tavallaan, että minä Laurin kans oon naimisissa... Tosiaan siitä se sitte niinku pikkuhilijaa alako, vaikka minäki panin vielä viime hetkellä hanttiin, ku kihloille lähettiin, että en minä taijja sun kans lähtiä mihinkään heh... [...]