Tuula and Esa, Canberra, ACT

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Esa speaks:

[...]

We had indeed been dating, and then…. We probably started when I was 17 and you were 16, and… well, we had been going out for a while, and Tuula lived in Peräkylä in Teuva. And at the young people´s club in Perälä there was… they had bingo regularly– was it on Tuesday nights? Yeah. And then [for] people from Kauhajoki, there was a bus service to the bingo, and for me, it was six kilometres to the village centre. I took the bus – I wonder when the bus left? Maybe it was around 5.30, and I rode my bike to the village and then took the bingo bus. And then in the bingo bus, when it collected folks along the way…. They were older people, and they always kept wondering…. The bus went to Perälä and all the elderly [folk] went to the bingo and…

Tuula:

…to the clubhouse.

Esa:

…to the club house, and it was right next to Tuula´s place, so I always went straight to Tuula´s, and [then later] at night when the bingo was over and the bingo bus left, I went on the bus and… ha ha ha, and… so, so… and the old folks, they were really baffled, thinking, “What is that young bloke [doing]? He comes to bingo. He is never seen at bingo, and then he leaves with the others again.” But….

Tuula:

And one more special thing was that the old ladies always returned with coffee packets or some other winnings, but this boy returned waving two [empty] hands, ha ha ha…

Esa:

Yeah. Never won anything at bingo, and they were so curious, and I never said anything to them! Ha ha ha... I did not reveal to them that I had… ha ha ha.... It is easy to understand how it created a lot of curiosity, because I was totally different from everybody else, ha ha ha… in the bus. But I did get to date…

Tuula:

…Dating trips.


Esa:

Mmm... [I] got to go and see the loved one for the whole Tuesday night. Ha ha ha… didn´t have to pay anything! Which was really important for a student. And the bus driver, he never said anything to me.… Of course, the bingo organisers paid for… for the trips, so nobody paid anything…. They really wondered why I never won anything, but they didn´t know how much I won. Ha ha ha… You could really see that they were totally intrigued about what was going on.… [For] a couple of years, it went on…

Tuula:

Then you got your driver´s license.

Esa:
Less than two years, maybe one year [later].… When I got my license, the situation changed. [...]

____

Esa:

[...]

Oltiin tosiaan seurusteltu ja tuota nin... me alotettiin vissiin, ku mä olin 17 ja sä olit 16 ja... tuota nin, sit ku oltiin jonkin aikaa seurusteltu, nin me sitte, kun Tuula asui Teuvalla Perälänkylässä ja Perälän nuorisoseuralla oli sitten, tuota nin... siellä pyöritettiin bingoa aina, olikohan se tiistai-iltaisin? Joo. Ja, ja sit ne oli, tuota, Kauhajoelta, sinne bingoon oli linja-autokuljetus ja mulla oli itellä kotoa sellanen kuus kilometriä Kauhajoen kirkolle. Mä menin sitte, tuota nin, koskahan se linja-auto lähti sinne? Oiskohan se lähteny joskus puoli kuuden maissa se ois lähteny, ni mä menin pyörällä kirkolle ja sieltä sitte bingoautoon ja bingoautossa, sitte ku se keräs porukkaa välillä matkalta niin sinnehän tuli sitten sellasta iäkkäämmän puoleista porukkaa sinne bingoautoon ja niitä kauheesti askarrutti aina... sittenhän se meni Perälään ja kaikki, tuota nin, vanhukset tuota meni bingoon ja —

Tuula:

Nuorisoseuralle.

Esa:

Nuorisoseuralle ja nuorisoseuran talo oli ihan Tuulan kodin naapurissa, nin tuota, mä menin sitte, tuota nin, Tuulan tykö ja sitte illalla, ku bingo oli ohi ja bingoauto lähti, ni mä menin sitte bingoautoon ja hah hah hah ja tuota.. niin niin... ja niitä vanhuksia sitte, niitä todella askarrutti se, että mikä tuo nuori poika on. Se tulee bingoon. Koskaan sitä ei bingossa näy ja sitte se taas lähtee pois, mutta tuota –

Tuula:

Ja mikä vielä oli erikoista, että mummelit tuli aina kahvipaketit tai jotkut muut voitot kädessä bingoautosta, mutta tää poika tuli kahta kättä heiluttaen hah hah hah...

Esa:

Joo. Ei koskaan voittanu bingoskaan mitään ja niitä hirveesti kiinnosti ja mä en koskaan puhunu mitään! Heh heh heh... Että mä en niinku paljastanu heille sitä, että mä hah hah hah... Niinku hyvin voi kuvitella, että se herätti valtavasti uteliaisuutta, ku mä olin täysin erilainen siinä heh heh heh... koko autossa. Mutta pääsipä sitä kattoon—



Tuula:

Riiausreissuja.

Esa:

Mmm... pääsipä sitä rakastansa kattomaan sitte tiistai-illan. Hah hah hah... eikä tarvinnu maksaa kyydistä! Mikä tietysti nuorelle koululaiselle oli erittäin tärkee asia. Eikä linja-autonkuljettaja, ei se mulle koskaan mitään siitä puhunu... että, että tietysti bingo maksoi niille... niille kyydit, että eihän niitä kukaan muukaan maksanut... Mutta tosiaan ne ihmetteli, että mä en voittanu bingossa mitään, mutta ne ei tienny kuinka paljo mä voitin. Hah hah hah... Näki selvästi, että niitä todella askarrutti, että mikä ihme tuossa nyt oikeen on... pari vuotta varmaan...

Tuula:

Sit sä sait kortinkin.

Esa:

Vajaa pari vuotta, ehkä vuoden verran... sit ku sain ajokortin, ni sitte tilanne muuttui. [...]

General Information

A new print of books is for sale at the moment. Unfortunately the price has gone up because there are no sponsorships from the printer or anybody else. The price is AuD 75 plus postage. Please enquire via email address which is provided on the right side.

I am very pleased with all the feedback I am getting from the book. Please keep them coming. Any feedback is appreciated with enthusiasm.

I am also happy to let you know that the following libraries have purchased the book:

Library ran by the Canberra Finnish Society, ACT
Library ran by the Finnish Society of Melbourne, VIC
Library ran by the Gosford Finnish Club, NSW
Library ran by the Sunshine Coast Finnish Social Club, QLD
Logan City Library, Logan City, QLD

¤¤¤

Pieni painos kirjoja myytävänä. Valitettavasti hinta on noussut, koska lisäpainoksessa ei ole enää sponsoritukea. Se on nyt $75 per kirja. Postikulut erikseen. Asiasta voi tiedustella sivupalkista löytyvästä email-osoitteesta.

Olen saanut kirjasta hyvää palautetta, mikä tietysti on ilahduttanut kovasti. Palautetta voi lähettää sivupalkissa olevaan email-osoitteeseen. Luen kaikki saamani palautteet kiitollisen innokkaasti!

Erikoisen ilahtunut olen siitä, että kirjan ovat hankkineet kokoelmiinsa seuraavat kirjastot:

Canberran Suomi-seuran kirjasto, ACT
Melbournen Suomi-seuran kirjasto, VIC
Gosfordin Suomi-seuran kirjasto, NSW
Sunshine Coastin Suomi-seuran kirjasto, QLD
Loganin kaupunginkirjasto, Logan City, QLD

Tipie, Port Lincoln, SA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Tipie speaks:

[...] We had a bit of bush land there. Trees… there were trees and… birch trees and others, yeah… It was quiet, so quiet it was, lovely… next to the water. That is why, here too, I am always drawn to the water, so that if I really want to calm myself down, I go to the water. It started once when a doctor here said to me… He asked, “Have you…” – was I around water much while young? I said, “Yeah”, and he said it is because I always say how much I like to go to see the water and then try and see some dolphins. But… so it was really quiet there – it was that calmness there, together with the earth that was there too, so that it definitely was like… belonging to the universe, with everything in its place exactly, nothing missing… there… at the summer cottage. It is the nature [I remember], it is. The nature… So, I don´t have anything more to say of Finland. Such as… these experiences are good for the heart, they are…

Tipie kertoo muistojaan:

[...] Meillä oli mettää siinä. Oli että puita oli paljon siinä oli ja, tota... koivuja ja muita kaikkia jee... rauhallista se oli, niin rauhallista se olo, semmosta ihanaa... veden äärellä juur, sillähä mä täälläki ku se vetää aina veden äärelle, että tota, jos mä haluan oikeen rauhottuakki, niin sillon veden äärelle. Se tuli siittä että ku kerran yks lääkäri täälläki sano, ku mä juttelin sen kanssa, se sano onks sulla... et oonks mä nuorena ollu, et sillai et veden äärellä ollu paljo, mä sanon että joo. Ni sano, et kun mä aina sanon, et mä tykkään tänne mennä veden äärelle ja sitten nähä, et jos sattus näkeen dolffiineja, delfiinejä, mutta tota... se oli tosiaan niin rauhallista siel, et se oli se rauhallisuus, ja oli niinkun maan kanssa yhdessä, se oli juur se sielläki, että se niinku kerta kaikkiaan oli niinkun... sitä kuulu universeen, et kaikki oli niinku jämptilleen, ei mitään puuttunu... siellä... kesämökillä. Se on se luonto, se on. Se luonto... Et ei mulla oikeen sen enempiä sieltä Suomesta. Niinku tommosia että...että tuommosia, jokka on niinku sydämelle hyviä niinkun kokemuksia, niin nää on...

Irene and Mirja, Canberra, ACT

Please note. The following memories were originally spoken in Finnish.

Irene speaks:

[...] There was snow on the ground and the horizon was red because they were burning… the houses on the border were burning and the road was so slippery with ice that we went off the road, I remember. Once we went off. And then we got to the station and there were maybe two trains. Tyyne got to go in the passenger train with cousin Irma, the baby. On that train they took only old people and children and the sick. And they got to leave but we stayed, my sister and me and a big mob from our village. My godfather took care of us. [...]

And that train… I always remember when the long train came and all the carriages were cattle wagons, but closed, and they had a portable stove in the middle and some firewood next to it. And they placed people into every carriage. There were about 40 of us in the one I was in. And somehow our neighbours… they must have missed the passenger train. Kerttu Rättö had a tiny baby that cried almost all the way, and she had to travel in the cattle car with us. Then there were people from our village. At least half of the people we knew, but some we didn´t know, my sister and me. And then there was an old man who started to heat up the stove in the middle of the cattle wagon. And then the train dispatcher yelled not to rush to the first wagons, there are 62 carriages in this train, there is room for everyone. Sixty-two carriages. And I always remember when [...]

Mirja speaks:

[...] The atmosphere when leaving… I was 12 years of age when we arrived, and leaving was so exciting to me. When I found out… when Dad and Mum told us that we were going to Australia, it felt really exciting, and it somehow felt like we were special for doing something that nobody else had done. From that area, to my knowledge, nobody had ever left [to go] overseas from our village. That was a big thing of course and I remember, at school, when we moved from Kokkila to Salo (this happened half a year before moving to Australia) and before we left, I visited my school to say, “Goodbye” and I remember when my teacher then asked… the teacher had hung a large world map on the wall and I had to show on it where we were going and how, and when I now think of it, it would have been fun if I had remembered a bit more and knew… remembered to ask which route we would take, but I hadn’t thought along those lines. But it is a terribly long trip when you travel from Finland to Australia – you travel half the world. It was very exciting. So the atmosphere was… not scary in any way. When Mum and Dad came along, the whole family left, I didn’t feel… [...]

Irene kertoo muistojaan:

[...] Lunta maassa ja kaikki taivaanranta oli punasena ko ne poltti...palo ne rajatalot siellä ja niin liukas se jäinen maantie et me oltii sen hevosen reen kans jossai ojassaki, mää muistan, et me oltii kerran. Ja sit asemalle ko päästii, ni siel oli sitte vissii kaksiki junaa. Tyyne pääsi sitte Irma-serkun kans mikä oli pien vauva ni siihe henkilöjunaa. Ja siihe ei otettu sit ko vanhoi ja lapsia ja sairaita. Ja he pääsi lähtemää mut me jäätii sitte siskon kans ja meijä kyläläisii muita iso sakki. Mun kummisetä piti meistä niinko siskon kans huolta [...]

Ja se juna, mä muistan aina ko se tuli se pitkä juna ja ne ol kaikki härkävaunuja, mut kuitenki umpinaisia ja niis oli kamina keskellä ja vähän puitakii oli sitte. Ja joka vaunuun sitte sijoitettii, meitäki oli 40 vissii siinä vaunussa. Ja jollain taval siihe vielä naapuri...he ei varmaan sitte kerinneet sitte siihe henkilöjunaa. Rätön Kertulla oli ja pien vauva ihan mikä sit itki melkee koko aika ja hän joutus sitte sinne härkävaunuu meijän kans. Sitte siinä oli meijä kyläläisii, tuttavii puolet ainakii, mut oli osa ettei me tunnettu siskon kans. Ja sit oli yks vanha mies mikä rupes sitä kaminaa lämmittämään siinä keskellä härkävaunua. Ja se junalähettäjä sitte ko se huusi, et älkää rynnätkö niihi ensimmäisii vaunuja, et tässä junassa on 62 vaunua, et kaikille on tilaa. Kuuskymment kaks vaunua. Ja mä muistan aina [...]

Mirja kertoo muistojaan:

[...] Se lähtötunnelma ku me lähettii. Mä olin 12-vuotias ku me tultii, ni must oli nii jännää, ku me lähettii. Ku mä sain tietää...ku isä ja äiti kerto et me ollaan lähössä Australiaan, se tuntu niin jännältä et se jotenki tuntu, et me ollaan jotenki erikoisia, ku me tehään jottai semmosta mitä kukkaa muu ei ollu tehny. Sieltei ollu koskaan, ainakaan mun tietääkseni, kukaa lähteny maailmalle sieltä meijän kylästäkää. Se oli tietysti iso juttu ja mä muistan, ku koulussa, ku me muutettiin sitte sieltä Kokkilasta Saloon noin puol vuotta enneku me lähettii Australiaan ja sitte ennen ku me lähettii mä kävin siellä mun koululla vielä hyvästelemässä ja mä muistan ku mun opettaja sitte pyysi... hän oli laittanu ison maailman kartan sinne taululle ja sitte mun piti näyttää siitä mihin me mennään ja miten ja nyt mä ajattelen jälkeen päin, et ois ollu kiva jos ois vähä enemmän muistanu ja osannu, ja muistanu kysyä mitä reittii me mennään, mut enhän mä osannu semmosia ajatellakkaan. Mut ainakin se oli kauhian iso matka, ku tullaan Suomesta Australiaan, puol maailmaa siinä menee. Se oli kyllä jännää. Et se tunnelma oli...ei mitenkää pelottava. Ku äiti ja isi tuli mukkaa, koko perhe lähti ni ei mul ollu mitenkää... [...]

Martti, Finland Road, Bli Bli, Sunshine Coast, QLD

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Martti speaks:

I recall now the summer in ‘44. The well-known major offensive by the Russians started on the ninth of June in the Karelian Isthmus. We were making a roof for a hay barn, my Father and I. More than 200 bombers flew towards Vyborg, and Father said, “Now this roof will be left half-done.” We left in the same instant, walking towards home, and [when we got] there, Father got a message that evacuation had to be put into action. Father was called the Civil Guard Commander, that is the head of the village, and was responsible for the village. And I took off to spread the message to everybody, that now all the things [needed to be taken] to the roadside, and attached to these things, as ordered, [were the] names on plywood slips written in pencil. And for the cows and all the animals, also slips hanging from the neck. And then… then we were the last to leave. The village was evacuated then. It was the morning of the 12th. Father checked that the village was empty. I was 11 years old, my sister 13. Then we left, traveling towards the west, and we had a horse-load of things and then the cows. [...]

Martti kertoo muistojaan:

Mää nytte muistelen kesää -44. Kesäkuun 9. päivä alkoi tunnettu venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella. Olimme isän kanssa tekemässä ladon kattoa. Yli 200 pommikonetta meni Viipuria kohti niin isä sanoi, että ”nyt Martti jää tämä katto kesken” ja läksimme samassa sitte kävelemään kotiin päin ja siellä oli isälle sitte tieto, että nyt evakointi käyntiin. Isä oli niin sanottu IS-päällikkö elikä kylän päällikkönä ja vastas sitten siittä kylästä. Ja minä läksin viemään sanaa jokaselle, että nytte tavarat tien varteen ja niihin niinko etukäteen oli määrätty: vanerilaput ja niihin piti laittaa sitte lyijykynällä nimet ja lehmille myöski vanerista laput kaulaan ja eläimille kaikille. Ja tuota... sitte me oltiin viimisinä siellä. Kylä evakoitiin sillon, me oltii sillon kakstoistas päivä aamulla. Isä kävi tarkistamassa että kylä oli tyhjä. Minä olin 11 vuotta vanha, sisko oli 13. Sitten me lähdettiin siitä menemään länteen päin ja meillä oli hevoskuorma tavaraa ja sitte lehmät oli. [...]

Laura, Launceston, TAS

Please note. The original memories were told in Finnish.

Laura speaks:

[...] the older kids were there: Maija and Juhani and Valto. They had made a dough out of wheat flour and thrown it around the walls and… hah hah… then the neighbour came and the kids threw the stuff into his face because the boy, Pentti, had said to them, “If you don´t start cleaning up now, I am going to give you a hiding!” Everything was cleaned up and they were sitting on the bench in a row when I came home. And so Pentti said, “It is better if you tell your Mum now what you have done.” Nothing else was said, they just laughed and I did not dare to say anything more. So there´s been many funny stories like that. Pentti was a very good friend there. He always came to check, when my husband was working far away, he always came to check if I was alive. It was a –52 degrees weather that morning. Isn´t that a hard pakkanen? I went to the shop three kilometres away, by bike. I was wearing men´s pants and all one could see were my eyes and a bit of my mouth. I had that sort of beanie – I knitted it. The same for the kids when they went to school. Yeah. That´s it. When [I came to Australia and] I looked outside from this window, I said ”This is my place now. I won´t leave this place, that is for sure, until it is time to go to the cemetery.” That was 35 years ago; 36 coming up next year. That is a long time.

Laura kertoo muistojaan:

[...] vanhemmat lapset oli siellä: Maija ja Juhani ja Valto, ne oli tehny vehnäjauhosta taekinan ja ne oli syytäny ympäri seinää ja, hah hah, sitte naapuri oli tullu ja ne oli heittäny sitä sen sen naamaan ja se poika, Pentti, ku oli sanonu niille, että ”nyt jos että ala siivota ennenku äiti tullee, niin minä hakkaan teijät!” Kaikki oli siivottu ja ne istu rivissä siellä penkillä, ku mä tulin kotia. Niin se Pentti sano että ”parempi kun nyt kerrotta äitille mitä te ootta teheny”. Eikä muuta, ku ne naoro vaen sitte enkä minäkää uskaltanu sanua mittää. Että niiton monta semmosta hassua juttua ollu. Pentti oli oekeen hyvä kaveri siellä. Se aina kävi kattomassa, ku mun mies oli kaokana töessä, ni se aena tuli kattomaan oonko minä hengissä. 52 astetta pakkasta oli sinä aamuna. Eiks oo kova pakkanen? Minä kävin kolomen kilometrin päässä kaopassa polokupyörällä. Mulloli miesten housut jalassa ja silimät vaen näky ja tästä suuta, mulla oli semmonen lakki, mä kuvon. Samanlaeset lapsille, ku ne kouluun meni. Jee. That’s it. Kun minä katon ensimmäisen kerran ulos tästä ikkunasta, minä sanon ”tämä on nyt minun paekka, minä en varmasti lähe tästä minnekkään ennenku hautausmaalle”. Siitä on kolokytäviis vuotta nyt, tullee kolokytäkuus vuotta ens vuonna. Se on pitkä aeka.

Urpo, Melbourne CBD, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Urpo speaks:

Firstly, I would say that I always remember my parents. I got this enthusiasm from my mother, Kerttu, and also a kind of loyalty from my father. Memories from my adolescence come to mind easily. When I started… electronics was my hobby and I built radios and so forth, but especially I worked as a postie when 14-15 years of age, on the snowy, dark streets of Savo. Sometimes there was as much as 10-15 centimetres of snow. I always remember how the bike couldn´t get through the snow then. My parents came to help me out and so forth; they supported me. And in a similar manner, they gave me freedom to study and work… in that sense I owe them. They have been good examples to myself and others. It comes to my mind often. [...]

Urpo kertoo muistojaan:

Ensimmäisenä mä sanosin, että mulla tulee aina nää vanhemmat mieleen. Mä oon tämmösen innon saanu mun äitiltä, Kertulta, ja samon isältä saanu taas semmosen lojaalisuuden. Tulee nää nuoruusmuistot herkästi mieleen, ku alotin sillon... harrastin sillon elektroniikkaa ja tein kaikkia radioita ja muita, mutta erikoisesti mä tota jaoin postia sillon 14-15-vuotiaana Savon lumisilla, pimeillä kaduilla. Joskus siellä luntaki oli 10-15 senttiä. Mä muistan aina, kun polkupyöräkää ei kulkenu. Vanhemmat tuli sitte auttaan mua sinne ja muuta ja tukivat siinä. Ja samoin antaneet niinku aika vapauden opiskella ja tehä töitä...kiitollisuuden velassa siinä mielessä. Ne on ollu hyviä esimerkkejä mulle ja muille. Tulee usein mieleen. [...]