Matti, Alice Springs, NT

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Matti speaks:

[...] And then Father started putting spuds into paper bags already in winter and he put them on a large wooden scaffold in the cellar, then they started growing, and when the snow first melted from our little slope, he planted the spuds there. But often he had to cover them with tarpaulin, so that they would not freeze and then they set fire to pieces of wood, so that halla, the frost, would not eat them up. And then I remember when Father picked up some small potatoes – one litre or two litres worth of tiny potatoes and he cooked them before anybody else had new season potatoes. Everybody was eating old season potatoes because at that time, there were no imported potatoes from elsewhere in Europe. And then we ate them with herring and that was absolutely fabulous food. And of course other fish, salted salmon or… whatever was available, we fished and in wintertime we got burbots, even though I don´t remember anything else but burbot soup maybe and… Those sorts of little stories stuck in my mind, but mainly spring – when it came I felt good; never liked it when autumn came. When the darkness came. That… it didn’t have a nice feeling about it… the autumn when the sun went down around three, four o´clock in the afternoon, so that it became dark. When I came [home] from school, if I had to stay for detention for doing something, I came home after four and it was so dark that you could hardly see anything before the snow came. [...]

___

Matti kertoo muistojaan:

[...] ja sitte se kun isä rupes talven aikana jo perunoita paperipussiin ja laitto semmoseen isoon puulavaan ne alakerrassa ja, tota, ne rupes siintä sitten kasvamaan, ja kun ensimmäinen lumi lähti pois meidän pieneltä rinteeltä, ni se laitto ne perunat sit sinne. Mut monta kertaa ne joutu laittamaan ressua päälle, ettei ne paleltuneet, ja sitte laittovat puunpaloja sinne palamaan, että se halla ei syöny niitä perunoita. Ja mä muistan sitte, ku isä haki semmosia pieniä perunoita, yhden tai kahden litran verran semmosii pieniä perunoita, ja sit hän keitti ne, kun ei kellään ollut vielä uusia perunoita. Kaikki söivät viel vanhoja perunoita, kun ei silloin tuotu muualta Euroopasta. Ja siin sit syötiin sillin kanssa ja se oli kyllä kerta kaikkiaan hyvää ruokaa. Ja ilman muuta kala oli kans sitte, joka oli suolattu lohta taikka... mitä me löydettiin, saatiin onkimalla ja, tota, talvisaikaan matikoita, vaikken mä kyl paljon muista siintä, ko matikkasoppaa vissiin ja... Kaikki tommost pikkujuttuja jäi mieleen mutta etupäässä oli just se, ku se kevät tuli niin siitä mullon aina hyvä mieli, mut mä en koskaan tykänny, ku syksyt rupes tulemaan. Ku tuli niin pimeää. Että... ei ollu oikeen, ei ollu kiva fiilinki siintä, että... se multa aina jäi se syksy, kun aurinko meni alas kolmen, neljän aikaan iltapäivällä, että tuli jo pimeä. Sit mä tulin koulusta, jos mä jäin arestiin jonkun asian takia, mä tuun neljän jälkeen, ni on niin pimeää, ettei kunnolla nähny mitään ennenku lumi tuli. [...]

Jack, Castlerag, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Jack speaks:

[...] Well, about music business. My Dad bought a piano – he organised a piano for us, and I was then, maybe ten years of age. I took piano lessons for about a year. Then I got bored with it, because that piano teacher, the banker’s wife, was always totally screwed up with Valium. She nodded [to sleep] at the other end of the piano, and I had to figure out somehow how the notes were supposed to go, and I had to play the kind of music that didn’t interest me one bit. And I wanted to play Beatles songs, and other rock pieces, and I asked this teacher if she could make arrangements from those songs, so I could practice them. “Na-ah, you have to play these from this Aaron book here,” and then she fell asleep again. That was the end of me practicing piano. [...]

___

Jack kertoo muistojaan:

[...] No, noista musiikkihommista, ni isä osti pianon, hommas pianon meille, ja mä olin sillon, oisinko mä ollu 10-vuotias. Kävin pianotunneilla vuoden verran. Sitte mä kyllästyin siihen, se oli se pianon opettaja aina semmosessa valiumipöllyssä, pankinjohtajan vaimo, se nuokku siinä pianon päässä, ja mun piti jotenki yrittää funtsia miten nää nuotit menee ja sit piti soittaa sellasta musiikkia, mikä mua ei oikeestaan yhtään kiinnostanu. Ja mä oisin halunnu soittaa Beatleksiä sillon, ja kaikkia muita rokkikappaleita, ja mä kysyin sitte tältä opettajalta, voisko hän niinku tehä sovituksia niinku niistä kappaleista, mä voisin niitä opetella. E-ei, ku näitä pitää soittaa tästä Aaronin vihkosta, sit se nukahti uudestaan. Mulla jäi se pianonsoitto siihen. [...]

Juha and Annika, North Rocks, NSW

Please note. The memories were originally spoken in English.

Annika speaks:

[...] I have spent time in forests. Because of my Father; he was a forester. I have sort of been connected to the forest since I was very little and [connected to] what happened in the forest and the birds and everything else. They [those experiences] have always come forward very strongly. And what I… aah, one beautiful memory…. We were traveling in Lapland, and we had an American exchange student staying with us for the summer. I was about 15 years old, and then they [the family] showed Finland to the exchange student, and Pappa – we called Dad ‘Pappa’ – Pappa was working and his area of responsibility was the whole Finnish Lapland and the forests of Lapland. And he then organised for us to be able to spend nights in the huts owned by the Ministry of Forestry, and we traveled with him and at the same time he was working and we got to see Lapland. That is how we went to Lapland. It was summer; it was ’65. The rainiest summer I can remember, and the coldest. Maximum temperature was 15 degrees [Celcius], and it always rained and it was always windy. And the American girl said, “So, is it ever warm here in Finland?” We defended strongly, “Sometimes it is”, but, really, it was a really awful summer in that sense. But there, in Lapland, it was a good thing. Even though it drizzled and it was cool, we were able to walk a fair bit, and one night we went to a small lake, maybe it was more of a pond, a lake, or a pond, next to a Lappish mountain. And Pappa had to test the fishing. This is what I was told; I don’t know whether it was true or not. We went there with our fishing rods and it was, well, pretty late at night and as cold as a sin and… ha ha ha… and we started fishing, and right away we started catching fish. The fish just kept coming and coming and coming and coming. And this is not one of those fish stories. [...]

Juha speaks:

[...] We had a crazy amount of boats. More boats than people on the island. So it started at first with rowing through the closest straits. We did 20- to 30-kilometre rowing trips per day, and [when] we got the first motorboat, we started making longer trips. Then later we bought a fishing boat, which we drove from Hanko to Turku and back, and… And then I had a sailing boat, which I sailed around the Åland Islands, and I had it while studying in Helsinki. It was exactly…. I bought the sailing boat at the same time when I met Annika. I kept it for a few years, and then I sold it. And so… I learnt a lot there. We were really good fishermen. It was tough, physical work, under very demanding circumstances. The amount of physical work led to eating huge, huge proportions. And a lot of fish. So it is… probably the most… affected me very much… my childhood. [...]

____

Annika kertoo muistojaan:

[...] Metsäs oon ollu. Mun isän takii, ku se on metsänhoitaja. Mä oon paljo niinkun kiinnittyny jo pienest pitäen niinku metsään ja mitä metsäs tapahtuu ja linnut ja kaikki nää, ne on tullu aina voimakkaasti aina esille. Ja se mikä mulla... ah, yks ihana muisto. Me oltiin Lapis käymäs ja meil oli amerikkalainen vaihto-oppilas, sillon asu meillä sen kesän. Mä olin niinku viistoisvuotias ja sit ne näytti Suomee sille, ja pappa, sanottiin isäpapaks, pappa ni oli, tota, töissä ja sen vastuualueella oli koko Suomen Lappi ja sen Lapin metsät ja se sit järjesti meille, et me saatiin olla metsähallituksen kämpissä aina öitä, ja sit sen kans niinku matkustettiin ja se oli samal niinku töissä ja me sit saatiin nähdä Lappia. Silla lailla me mentiin Lappiin. Oli se kesä, se oli –65. Sateisin kesä mitä, tota, mä vieläkään muistan, ja kylmin. Maksimi lämpötila oli noin 15 astetta ja aina sato ja aina tuuli. Ja se amerikkalainen tyttö sanokin, että tota et, eiks tääl Suomes oo koskaan lämmintä. Me sit puolusteltiin kauheesti, onhan joskus, mut se oli kyl todella surkee kesä siin mieles. Mut siel Lapissa se oli hyvä asia. Vaik siel tihuutti ja oli viileetä, ni sit me jaksettiin kävellä aika paljon, ja yks ilta ni me mentiin sellaselle pienelle järvelle, se oli ehkä lampi enempi, tunturijärvi tai –lampi. Ja papan piti testata sitte kalat. Näin mulle sit kerrottiin, en tiedä olikse totta vai ei. Mentiin sinne onkinemme ja, tota noin, se oli aika myöhä ilta ja oli kylmä ko synti ja, ha ha ha, ja siel me pantiin se onki veteen ja heti alko tulla kalaa. Tuli ja tuli ja tuli ja tuli. Ja sit tää ei oo mikään kalajuttu edes. [...]

Juha tells his memories:

[...] Meil oli hurja määrä veneitä. Enemmän veneitä ku ihmisii saarella. Siis se lähti liikkeelle ihan siitä, et me ensin soudettiin lähisalmet, tehtiin 20-30 kilometrin soutureissuja päivässä ja saatii ensimmäinen moottorivene, ruvettii tekee sellassii pidempiä reissuja. Sit myöhemmin ostettiin semmonen kalastajavene, jolla me mentiin Hangosta Turkuun ja takasi ja... Ja sit mulla oli purjevene, jolla mä menin Ahvenanmaan ympäri ja mul oli se Helsingissä opiskelija-aikana. Se oli just, mä hankin purjeveneen just sillon, ku mä Annikan tapasin. Pidin sitä muutaman vuoden ja sit myin. Ja siis niin... siellähän mä opin hyvin paljon. Mehän oltiin todella niinko kovii kalastajia. Et kovaa fyysistä työtä, hyvin niinku rajuis olosuhteis. Sit se fyysisen työn määrä sitte niinku aiheutti sen, et me syötiin kans aivan, aivan mielettömästi. Ja paljon kalaa. Et se on... varmaan eniten... hyvin paljon vaikuttanu muhun... lapsuuteen. [...]

Tia, Julia and Mia, Surfers Paradise, QLD

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Julia speaks:

[...] We dug tunnels in the yard, and there was so much snow that…. Dad, when he plowed the snow, the piles were really high. We dug tunnels and we played in them. It was like a slide, since it was so icy. And then there is a sad memory about my rabbit, whose name was Kollo. And his name was Kollo [Idiot] only because when we bought it, the person who owned the rabbits said, “Come on now, you idiot”, and I thought it was his name. So he got the name Kollo. But he died in winter and I remember my Dad coming – at the time they were building a house in Espoo – so he came and he buried him and it was hard for him to dig [out] the frozen ground, really deep, to be able to bury the rabbit, because I was so…we were all devastated about him dying. [...]

Tia speaks:

[...] Yeah, well [there’s] one thing that I really don´t remember well since I was only four years old, but my Dad made me participate in a cross-country skiing competition. And then… it was a very short round, and he held me upright so that I wouldn’t fall down, and he carried me to the finishing line. And that is the only prize I have ever won. We still have the spoon. And I didn´t get gold, even though my Dad carried me there, hah hah.… Got the bronze sort of spoon, but [it’s] the only one that I have ever won anywhere. [...]

Mia speaks:

[...] A midsummer night story…. We always went to Jurva for midsummer because the whole family lives in Jurva, and they have a habit. There are two brothers there, and they always start a midsummer night fight. And what other crazy things do they do? One midsummer, we went there and we wondered what the blokes were doing, sitting there. There was a… well, a big anthill. The blokes were sitting on that. Three blokes, sitting naked on the ants´ nest. So they were trying [for], what is it…? The Guinness record of who could sit on the anthill for the longest time, hah hah…. Yeah, those sorts of memories [come to mind]. They got it. They sat there forever. Crazy men. Crazy men there. For sure, the ants crawled all over the place. Yuck. [...]

_____

Julia kertoo muistojaan:

[...] ... ni aina talvella, siin pihassa, me kaivettiin sellasii tunneleita siihe pihalle, kun oli niin paljon lunta, että...iskä, ku se kolas sitä lunta ni aina kauheen korkeita. Me tehtiin tunneleita ja me mentiin sielt alta. Se oli niinku liukumäki, ku se oli niin jäistä. Ja sitte surullinen muisto on, ku mun jänis, jonka nimi oli Kollo. Ja sen nimi oli Kollo vaan sen takii, ku me käytii ostaa se, ni se joka omisti niitä jäniksii, sano ”tuu nyt kollo sieltä” ja mä luulin, et se on sen nimi. Ja sen nimeks tuli Kollo. Mut niin se kuoli talvella ja mä muistan meijän isä tuli, ne oli silloin rakentamas taloo Espooseen, ni se tuli sinne ja sen piti mennä hautaan se ja se joutu kauheesti routast maata kaivamaan vaikka kuinka syvälle, että se saa haudattuu sen jäniksen, ku mä olin niin... me oltiin kaikki niin kauhuissaan, et se kuoli. [...]

Tia kertoo muistojaan:

[...] Joo, no yks mitä en kyl nii hyvin muista, ku mä olin varmaan vaan 4-vuotias sillon, mut tota isä pisti mut osallistumaan sellasiin hiihtokilpailuihin ja sitte... se oli ihan pieni lenkki näin ja se muka piti mua pystyssä etten mä kaatunu, mut sehän kanto mut sinne maaliin. Ja se on ainut mitali mitä mä missään oon ikinä voittanu. Meillon vieläki se lusikka. Enkä mä ees saanu kultaa, vaikka isi kanto mut sinne hahhahah... tuli pronssi, sellanen lusikka, mut ainoa mitä mä oon missään voittanu. [...]

Mia kertoo muistojaan:

[...] Sellanen juhannustarina, ko me aina juhannuksena mentiin Jurvaan, ku meillä koko suku asuu Jurvassa ja niillä on sellanen tapa siellä, ku siellä on kaks veljestä ja ne aina tota tekee juhannustappelun ja mitähän vielä hulluu siel on. Ni tota yks juhannus me mentiin sinne ja me katottiin mitähän noi ukot istuu tuolla, semmonen tota noin iso muurahaispesä. Ne ukot istu siinä. Ne kolme ukkoo, alasti istu muurahaispesässä. Ni ne teki tota, mikä tää on... Guinnessin ennätystä, et kuka pystyy istuun pisimpään muurahaiskedon päällä hehhehheh... Joo, semmonen muisto. Sai ne sen. Ne istu siellä vaikka kuinka kauan. Hullu ukko. Hullut ukot siellä. Kyl kai ne meni joka paikkaan ne muurahaiset. Hyi. [...]

Pirkko, King´s Cross, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Pirkko speaks:

[...] Two sisters, older ones, stayed in Finland, they were married already. At first I got really excited. I thought, “Oh my God”, you know, real nice [leaving to go to Australia]. I had a picture in my mind of this huge world, totally terrifying. And I got terribly excited, and my brother did too. We buried all our old mattresses and old things in our garden; we took nothing to the [second-hand] shops. Dad shoveled the pits and then we buried everything and everything had to be got rid of, since we could only take a suitcase and the clothes we were wearing. Then there came a feeling that… that, listen, I went to cry there, that… “No-o-o, I can’t leave my country, my Finland and my friend!” I cried upstairs in secrecy after all the things were gone. I did not say a word to anybody about it. I didn’t want to. I thought it was fun to go see the world, but what would happen to my friends and our house? It was my home and everything. I did not say anything to anybody about that. Nobody knows up ‘til today. [...]

Pirkko kertoo muistojaan:

[...] Kaks siskoo, jäi vanhinta, ne oli naimisis jo, ne jäi Suamee. Mä enstee tulin hirveen excited, mä aattelin, että oh my God, että you know että ihan kiva, että sellanen kuva, että suurmaailma ja ihan kauhia. Ja mie innostuin ihan hirveesti, ja veljen kanssa. Me vaan haudattiin kaikki meidän patjat ja vanhat tavarat sinne meijän puutarhaan, ei me mitää niinku viäty kauppaa. Iskä kaivo kuapat ja kaikki haudattii vaa ja kaikki piti hävittää, ku ei voinu ottaa ku matkalaukku vaa ja vaatteet päälle. Sit mulle tuli sellanen tunne, että... mie menin sinne kuule itkemään että... e-e-en mie voi jättää miun kotimaata, Suomen maata ja mun kaveria. Mä tietsä salaa itkin siäl yläkerras, kun kaik tavarat ol viäty. En mie sanon kellee mitää. Mie en halunnu. Mie aattelin, että kivahan se on lähtä maailmalle, mut mites mun kaverit ja meijän talo, se oli mun koti ja kaikki. En mie mitää kellee sanonu siittä. Ei kukaa vieläkää tiijä. [...]

Book Launch in Brisbane 20.5.07

Finns Down Under. Kielisten maassa was launched by the Ambassador of Finland, Mr Glen Lindholm. Kirsi standing on the left.

Finns Down Under. Kielisten maassa-kirjan julkisti Suomen Australian suurlähettiläs Glen Lindholm. Kirsi seisoo vasemmalla.

The book launch took place on Sunday the 20th of May 2007 at QPAC, in Brisbane, during the Festival of Classics event. The Festival of Classics marks the 50th anniversary of the death of Jean Sibelius and the 150th anniversary of the birth of Edgar Elgar. The Festival is organised by 4MBS and QPAC in Brisbane.


The book launch took place at Lyrebird restaurant during The Haunting Flute of Finland event after the Gala Performance. The restaurant served a fixed menu of everyday Finnish foods: pea and ham soup, raw salmon, cabbage rolls and blueberry cake. Unfortunately the event started half an hour late because of the earlier Festival Gala Performance at the Concert Hall running late. The idea was that I would go to the QPAC Shop after the launch to sign books.



Unfortunately the launch speeches were organised towards the end of the event so I missed the signing at the shop. My sincere apologies to those who did not come to the restaurant but only to the shop and did not find me there. Please contact me if you missed me on the day.

___

Kirjan julkistaminen tapahtui sunnuntaina 20.5.2007 QPACissa (Queensland Performing Arts Centre), Brisbanessa, Festival of Classics-tapahtuman yhteydessä. Festival of Classics juhlii Jean Sibeliusta ja Edgar Elgaria. Edellisen kuolemasta tulee kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta, jälkimmäisen syntymästä 150 vuotta. Festivaalin järjestäjinä toimivat paikallinen klassisen musiikin radioasema 4MBS sekä QPAC.

Kirjan julkistaminen tapahtui Lyrebird-ravintolassa The Haunting Flute of Finland-tapahtuman yhteydessä. Menu oli keskittynyt suomalaisiin kotiruokiin: hernekeittoon, graaviloheen, kaalikääryleisiin ja mustikkakakkuun. Tapahtuma alkoi puoli tuntia myöhässä johtuen edellisestä Festival Gala-esityksen pitkittymisestä konserttihallissa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti olla QPACin kirjakaupassa tavattavissa julkistamisen jälkeen. On myöskin valitettavaa, että julkistamispuheiden pito oli järjestetty Lyrebird-ohjelman loppuun, joten en ehtinyt kirjakauppaan laisinkaan.

Olen pahoillani, jos tulit turhaan tapaamaan minua kirjakauppaan. Toivottavasti otat yhteyttä, jos näin kävi.

Anja and Seppo, Cornubia, QLD

Please note. The original memories were spoken and written in Finnish.

Anja speaks:

[...] It was in the ´60s, at the age of 15, when we had a school holiday, the potato harvest vacation for two weeks. I picked spuds down at the field in a heavily drizzling rain, and I can remember how long the rows seemed and [the feel of] that wet soil in between my fingers. And gray… everything was gray – the leaves had fallen from the trees and the atmosphere was so gloomy, so maybe it was then when the yearning was born for somewhere warm and sunny… it was September with a continuous, gloomy, thin rain and flat scenery and no houses anywhere near.

Seppo wrote:

One of my saddest memories is related to the Seutula airport. My parents decided to leave for Australia in 1959. There were six of us brothers in addition to my parents. Also, our grandparents were in contact with us every day, and they were very close to us. If the whole family had disappeared, it would have been the end of the world for Grandpa and Grandma. It was taken into account that I had a long-standing girlfriend and I was chosen to stay in Finland as a ‘consolation prize’. I remember how the airplane disappeared into the distance. How many years it would take, before we would meet again? It was hard to hold back the tears.

___

Anja kertoo muistojaan:

[...] Tossa 60-luvulla, 15-kesäsenä ku saatiin koululoma, perunannostoloma pariks viikkoo, ja siellä alhaalla pellolla sitten kuokin yksinään oikeen surkean tihkusessa vesisateessa, ja voin muistaa kuin pitkiltä ne perunapenkit tuntu, ja se kostee multa sormien välissä. Ja harmaata, kaikki oli harmaata, lehdet karisseet puista ja niin ankee tunnelma, että sillon mahdollisesti viimestään sytty se kaipaus sinne lämpimään ja aurinkoon... Se oli syyskuuta ja tasasen tappava pieni sade ja sitte vielä matala maisema eikä taloo lähettyvilläkää.


Seppo kirjoitti:

Yksi haikeimmista muistoistani liittyy Seutulan lentokenttään.Vanhempani päättivät lähteä Australiaan 1959. Meitä oli vanhempien lisäksi kuusi veljestä. Myös isovanhemmat olivat päivittäisessä kanssakäymisessä ja hyvin läheisiä. Koko perheemme katoaminen kuvioista olisi ollut vaarille ja mummulle elämän loppu. Ottaen huomioon, että minulla oli pitkäaikainen tyttöystävä, minut valittiin jäämään Suomeen ”lohdutuspalkinnoksi”. Muistan miten lentokone häipyi horisonttiin. Kuinka monta vuotta menisi ennen kuin taas tavataan? Vaikea oli pidättää kyyneleitä.