Irja, Ringwood East, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Irja speaks:

[---] The peace didn’t last for long. We had to leave home again and that was…. I don’t remember much about that, or I do a little bit. [---] And I remember one night I woke up when they were bombing. I said to Mother, “What was that?” Mother said, “Nothing – go back to bed.” The whole house was shaking… That was before…. So we left again. It might have been ’43 or so. Mother kept a diary for the whole time, because we had Father’s sister’s children. Mother had to take care of them, so she had six children because [the other children’s] Mum was dead. So Mother had to travel with six children from place to place during wartime. But she still kept a diary all the time, [writing down] what happened every day.

[---] When [I was a] child, I didn’t know how to be afraid. The wartime wasn’t any different from any other time. On the other hand, it was exciting because we traveled… traveled from place to place, always meeting new people. Getting acquainted with new people. And… somebody… my Granny or somebody always used to say, “Oh, when you went to school, you said right away, “It’s not a good school at all”.” There were not enough boys at the school, [and] because there were so many girls [in my family], I liked playing with boys more. I was a bit of a tomboy.

I remember fishing in Karelia, checking the nets in the morning with Father. It was exciting. And summertime always comes to mind. It stays in the memory better than wintertime in Karelia. And there were huge lilacs [growing] next to our house. And recently when my cousin visited [the old home] in Karelia, everything had been pulled down – all the buildings – but the lilacs were flowering there. And they had grown to be so big. She taped video from there during her visit. So then we left Karelia for the second time, and after that we couldn’t return there any more. My Mother used to cry so much. I wondered what she was always crying about. But… when you are a child, you don’t understand. I mean, she always had to adjust to a new environment… Always, constantly had to get used to something new and… get acquainted with new customs… Now when I think about it, it was a good schooling. To be… to be able to take life as it comes.

And Mother couldn’t really talk about wartime, [because] she always got so homesick. And Father was the same. He always dreamed about going back to Karelia one day. Always talking about it. Father was good, in the sense that he was good company and he played a violin and sang, and [that is why] he easily got to know people. And participated in meetings and, well… and always sang and played around the country, so he never sort of felt lonely. Even though [he had to live] on foreign soil.

I always remember the summer… the summer nights, especially if it was a warm night – how wonderful it was. To be outside and next to a lake. [...]

______

Irja kertoo muistojaan:

[---] Sit ei se kauaa se rauha kestäny. Sit piti taas lähtee uuestaan pois kottoo ja se oli tuota... Sitä mie en niin paljo muista tai kyl mie muistan siintäki reissusta vähäsen. [---] Ja mie muistan yhtenä yönä, ko ne pommitti ni mie heräsin. Mie sanoin äitille ”mikäs tuo oli?”. Äiti sano ”ei mittää, mee vaan takasi nukkumaan”. Koko talo tärisi.... Se oli ennen tuota... sielt sit taas lähettii uuvvestaa, ehkä se oli nelikytkolme tai sillee. Kyllä äiti piti kaikki niinko kirjanpito, ylhäällä koko sen ajan, ko meil oli isän siskon lapset oli kans niinko äitin huollettavana, et oli niinko kuus lasta hänellä, ko hein äiti oli kuollu. Ni äitin piti siis matkustaa kuuden lapsen kanssa soa-aikana paikast toisee. Mut silti hän niinko piti kirjanpidon ylen aikaa, et tota mitä joka päivä tapahtu.

[---] Sillon lapsena, ei sitä osannu pelätä, ei se ollu se sota sen kummempaa aikaa, ko mikään muukaan aika. Se oli vaan toisaalt jännittävvää, ko sie pääsit matkustammaa, paikasta toiseen matkustammaa, ja aina näki uusia tuttuja. Tutustu niinko uusiin ihmisiin. Ja... joku... mein mummo tai joku aina sano, et ”oo, ko sie menit sinne kouluu, ni sie sanoit kohta, et ei tää oo hyvä koulu ensinkää”. Siel ei ollu tarpeeks poikia siel koulussa, ko meil oli nii paljo tyttöjä, ni mie tykkäsin poikien kanssa enemmän leikkiä. Niinko vähäsen tomboy olin.

Mie muistan, ko Karjalassa kalastamas, ko käytii isän kans ain aamulla, verkkoja kokkeilemassa. Se oli jännää. Ja kesäaika niinku muistuu, jää niinku paremmin mieleen ko talviaika Karjalassa. Ja valtavat sireenit oli meijän talon lähellä. Ja nyt ko miun serkku oli käyny siellä Karjalassa, kaikki oli purettu, kaikki rakennukset, mut ne sireenit vielä kukki. Ja ne oli valtavaks tulleet, ko hää teki semmosen niinko videon sieltä, ko hää kävi.

Sitte myö tuota, ko lähettii Karjalasta toisen kerran, sit sinne ei ennää päässykkän takasin. Mein äiti aina itki niin hirviästi. Mie ihmettelin, et mitä hää ain itkee. Mut tuota... ei sitä lapsena ymmärtäny.

Meinaan hänen piti aina sopeutua uuteen ympäristöön... Aina ylen aikaa piti niinko sopeutua johonki uuteen ja... tottua uusiin tapoihin... Nyt ko mie ajattelen sitä jälkeenpäin, se oli toisaalta hyvä koulutus. Et tuota... et ottaa elämän sillee niinko se tullee.

Ja äiti ei oikein pystyny juttelemaa sodanaikasta, ko hänel aina tuli semmone ikävä. Ja isäl samal viisii, nii hää tuota aina haaveili, et joskus pääsee Karjalaan takasi. Aina jutteli siitä. Isäl oli siint hyvä, ko hää oli nii hyvä seuraihminen ja hän viulua soitti ja laulo ni hää helposti tutustu kansalaisiin. Ja meinaan oli aina kaikis kokouksis mukana ja tuota... ja aina laulamassa ja soittamassa joka puolella maata, et koskaan ei ollu niinko semmonen, et ois tuntenu, et niinko yksinäiseks itteesi. Et vaik sie olitki niinko vieraalla paikalla.

Mie aina muistan sen kesä, ne kesäillat, etenki jos oli lämmin ilta, et kuin ihanaa se oli. Olla ulkona ja järven rannalla. [...]