About spoken word/ Hieman puhutusta sanasta

I thought I would share a bit of critique I have received from the book.

Mainly the critique has been positive. Readers have given positive feedback from the images and the general look of the book. Some people have given thanks for the translations (many children of the first generation immigrants do not have a good grasp of Finnish) and some people have given special thanks for letting the voice of the interviewees to be heard in the text. The voice has also been the most criticized part of the book.

Today I attended a Christmas Party that I had donated one of my books as a prize. When the winner of the book was announced, a lady next to me whispered:

"I´m glad I didn´t win that book. I really don´t want to read it!"

To save her from further embarassment I said:

"That´s my book. I did it."

She looked at me unfazed and said:

" Oh, it´s YOU! You know what is really wrong with the book? You make people sound dumb."

I felt quite humiliated because the exact opposite was in my mind when I worked on the book. She continued:

" I know one person from the book and you made him sound dumb although he is not. He is a very nice person."

I had been told before that somebody that I had interviewed had been laughed at because the person´s sentences were not "logical" as the person said. Another person complained that I had left "unnecessary" repetitions in some texts. I looked at the lady next to me and to me it looked like she enjoyed the situation. I said to her that I know that the person she is talking about is a very nice person and that I just used the exact words that he used when telling me his life story. The lady said that it is true, that is the way the person talks. Then I excused myself.

I have explained the decisions behind the texts and editing earlier at the www.dundernews.com website discussion site. I will extract some of my notes here:

Before I started making the book, I had interviewed quite a few people already, in different contexts, for different stories. Often spoken language can be a problematic read for a reader. This is not always the case though. Before I started gathering material for the book, I made a clear-cut decision to keep the language intact. There would be only minimal editing of the texts. There were several reasons for this: It would not be "fair" to leave out repetitions from some people while others did not use them. People talk differently. It is part of their personality. Use of the "likes" take the story forward.

When I started the project I decided to have a minimal impact on the interviewees personality. I wanted to "preserve" it along with the Finnish language, its funny colloquiliasms, the Finglish, and also the English words within the text etc. I wanted to save the "voice" of each person, and also the little "unlogical" mistakes or "defiencies" that we all make when we talk. I knew that this decision might make the reading of the text difficult, but because I had to make a decicion, this is the decision I made: I decided to stay loyal to the interviewee instead of choosing to change living word.

I look at the book as whole. Every single person in the book brings their own energy into the book with their own stories and the way they deliver the stories. If the reader is energetic enough to wade through the whole book, I wish the reader is able to form an image of the Finland left behind, the history of everyday life of Finland, and also a visual image of the interviewee; what he or she looks like, what kind of surroundings she or he occupies. The third element, and an important one, is the language the person uses, the manner the person chooses to communicate. Language is its own dimension. We immigrants do not speak the same Finnish as they speak in Finland today. Our language is something else, its own kind.

The meaning of this book is to last for the generations to come, to be a small document of what people remembered, how they looked and how they spoke...

I have to admit that at some point I thought I should have made a documentary instead of a book... But by then it was too late. Oh well, what is done is done, and I did it to the best of my abilities! :)
_______________

Sain tänään kirjasta kritiikkiä ja ajattelin kirjoittaa siitä pätkän tänne blogiin.

Kritiikki on ollut pääosin positiivista. Kirja on saanut eirtyisesti kiitoksia kuvista ja ulkoasustaan. Myös kirjan kaksikielisyydestä on tullut kiitoksia (monien siirtolaisten lapset eivät osaa suomea enää kovin hyvin) ja jotkut ovat kiittäneet päätöksestä säilyttää tekstiosuudet puhekielisenä. Haastateltujen puheet ovat kuitenkin se kritisoiduin osa.

Tänään osallistuin joulujuhliin, joihin olin lahjoittanut kirjan arpapalkinnoksi. Kun voittaja julistettiin, vieressäni istunut rouva kuiskasi:

"Olenpa iloinen, etten voittanut tuota kirjaa. En halua edes lukea sitä!"

Säästääkseni hänet liiemmältä nolostumiselta, sanoin:

" Se on minun kirjani. Minä sen tein."

Hän katsoi minua silmää räpäyttämättä ja sanoi:

"Ai, se olet SINÄ! Minäpä kerron mikä siinä kirjassa on vikana. Saat ihmiset kuulostamaan tosi tyhmiltä."

Minua alkoi hävettää, sillä juuri sitä halusin välttää: ihmisten nolostuttamista. Hän jatkoi:

" Tunnen yhden kirjan henkilön ja hän kuulostaa tyhmältä, vaikkei oikeasti ole tyhmä. Hän on oikein mukava ihminen."

Olin saanut joskus aiemmin palautetta, että eräälle henkilölle oli naurettu, koska hän kuulosti niin "epäloogiselta" kirjassa. Toinen henkilö valitti, että olin jättänyt "tarpeettomia" toistoja kirjan teksteihin. Katsoin vieressäni situvaa rouvaa ja minusta näytti, että hän nautti tilanteesta. Sanoin hänelle, että haastattelemani ihminen on tosiaankin todella kiva ihminen ja teksti sisältää täsmällisesti sen kuinka henkilö puhuu. Rouva myönsi asian näin olevan. Sen jälkeen lähdin kohteliaasti tilanteesta pois.

Olen joskus aiemmin selittänyt kirjan tekstien taustoja www.dundernews.com -sivuston keskustelupalstalla. Tässä alla otteita viestistäni:

Olin ennen kirjan tekemistä jo haastatellut ihmisiä aika paljon, eri yhteyksissä, eri juttuja varten. Puhekieli kirjoitettuna on joskus lukijalle ongelmallista, mutta ei suinkaan aina. Tiedostin ongelman jo etukäteen, mutta tein päätöksen olla editoimatta kertomuksia muutoin kuin minimaalisesti. Ei olisi ollut oikein editoida yhdeltä toistoja pois, kun taas joku toinen ei käytä niitä laisinkaan. Ihmiset puhuvat eri tavoin. Se on osa persoonallisuutta. "Niinkut" vievät tarinaa eteenpäin.

Kun aloin tehdä tätä kirjaa, yksi periaatteistani oli olla "koskematta" kertojan persoonaan. Halusin säilyttää paitsi kertojan persoonan, myös suomen kielen, sen kummallisuudet ja kommervenkit sekä fingliskan, englannin kielen jne. Halusin myös säilyttää paitsi kertojan "äänen", myös kertomusten pienet "epäloogisuudet" tai muut "puutteet". Tiesin, että lukemisesta saattaa tulla urakka, mutta koska jonkinlainen etukäteispäätös on tehtävä, päätin mieluummin pysyä kertojalle uskollisena kuin alkaa poistella elävää kieltä.

Minä itse katson kirjaa kokonaisuutena. Jokainen kirjan henkilö tuo tarinallaan ja tarinoimistyylillään oman energiansa kirjaan. Jos kaikki tarinat jaksaa läpi kahlata, niin toivon mukaan lukijalle hahmottuu kuva paitsi taakse jätetystä Suomesta, suomalaisen arjen historiasta, kuin myös visuaalinen kuva siitä miltä kertoja nyt näyttää, minkälaisessa maisemassa vaikuttaa. Kolmas, ja tärkeä, elementti on haastatellun käyttämä kieli ja ilmaisutapa, jolla hän kommunikoi. Kieli on oma ulottuvuutensa. Me siirtolaiset emme enää puhu sitä suomea mitä Suomessa puhutaan. Meidän kielemme on jo jotakin muuta, omanlaisensa.

Tämän kirjan tarkoitus on säilyä tuleville polville, olla pieni dokumentti siitä mitä ihmiset muistelivat, miltä he näyttivät ja miten he puhuivat...

Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa projektia harmittelin, etten alkanut tekemään dokumenttifilmiä kirjan sijaan... No, liian myöhäistä se olisi ollutkin. Se mitä olen saanut aikaiseksi, sen olen tehnyt parhaan kykyni mukaan! :)

Article in Bumerangi/ Artikkeli Bumerangissa

Bumerangi on Suomi-Australia- yhdistysten Liiton lehti.
Lehdessä no 2/2007 on juttu Kielisten maassa-kirjasta, ja vähän kirjan tekijästäkin.
Kotisivut: http://www.suomi-australia.fi/

League of Finnish-Australian Societies publishes a magazine called Bumerangi.
If you are interested, there is an article of Finns Down Under, and a little bit about the author too, in the latest issue 2/2007.
Webpage: http://www.suomi-australia.fi/

More library info/ Kirjastoinformaatio jatkuu

Please note that Finns Down Under is not only available at Vantaa Library but also at Helsinki, Espoo and Kauniainen Libraries through the library search engine www.helmet.fi
Thank you for letting me know, Aila!

Kielisten maassa ei ole lainattavissa vain Vantaan kaupunginkirjastossa vaan koko pääkaupunkiseudun (Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa) yhteisessä hakujärjestelmässä www.helmet.fi. Teoksen saa siis mistä tahansa alueen kirjastosta. Kiitos tiedotuksesta Ailalle!

Furthermore, I noticed that also Järvenpää Library and Seinäjoki Library have Finns Down Under available for borrowing. Every time I recognise a new library obtaining the book, I celebrate with a shy howl of hurray! Wonderful! :)

Huomasin myös, että Kielisten maassa löytyy myös Järvenpään ja Seinäjoen kirjastoista. Tunnustan, että joka kerran kun huomaan uuden kirjaston hankkineen Kielisten maassa-kirjan, pidän pienen hurraa!-huutohetken. :)

More libraries/ Lisää kirjastoja

In addition to the libraries listed below, the following libraries in Finland have ordered Finns Down Under in their collection:

Lisäys edelliseen Kirjastot-postaukseen: Seuraavat suomalaiset kirjastot ovat myös tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa:

Kokkola Library/ Kokkolan kirjasto
Kouvola Library/ Kouvolan kaupunginkirjasto
Kotka Main Library/ Kotkan pääkirjasto
Porvoo Library/ Porvoon kaupunginkirjasto
Riihimäki Libray/ Riihimäen kaupunginkirjasto
Mikkeli Main Library/ Mikkelin pääkirjasto

If you have information other libraries holding the book, please let me know. The Finnish search engine Frank-monihaku does not seem to be totally reliable.

Jos tiedät kirjan olevan saatavilla myös muista kirjastoista, ilmoitathan minulle. Kirjastojen aineistotietokantahakupalvelu Frank-monihaku ei vaikuta olevan ihan ajan tasalla.

Book availability in Finland/ Kirjan ostaminen Suomessa

Please inquire Academic Bookstore if you would like to purchase Finns Down Under from a shop in Finland. Please note that I will also continue selling the book via mail. Orders: finnsdownunder@gmail.com

Kielisten maassa-teosta voi nyt tiedustella Suomessa Akateemisesta kirjakaupasta. Jatkan myös kirjan postimyyntiä Australiasta käsin. Tilaukset: finnsdownunder@gmail.com

Kirjastot/ Libraries

The following libraries in Finland have ordered Finns Down Under in their collection:

Seuraavat suomalaiset kirjastot ovat tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa:

Ilmajoki Library/ Ilmajoen kirjasto
Kauhajoki Library/ Kauhajoen kirjasto
Lappeenranta Library/ Lappeenrannan kirjasto
Oulu Library/ Oulun kaupunginkirjasto
Oulu University Library/ Oulun yliopiston kirjasto
Puolanka Library/ Puolangan kunnankirjasto
Tampere University Library/ Tampereen yliopiston kirjasto
Vantaa Library/ Vantaan kaupunginkirjasto


Please click the link LIBRARIES or KIRJASTOT to find out the other libraries that have purchased the book in their collection.

Klikkaa linkkiin LIBRARIES tai KIRJASTOT. Saat selville lisää kirjastoja, joiden kokoelmissa kirja on.

Article in Helsingin Sanomat/ Artikkeli Helsingin Sanomissa

I am happy to let you know that there was an article about Finns Down Under book in today´s Helsingin Sanomat, more specifically on the ´´Sunday pages´´. I actually bought a 24-hr-right-to-read- the-paper (for €1)... The article was written by Kaisa Uusipaikka. She based the main story mostly on Finnish migration in Australia and for the shorter pieces that went along with the pictures, she had called the people in pictures and interviewed them. Very interesting! I also really liked the layout of the story. It looked very nice on my screen! There was one thing I was a bit disappointed about and that was the fact that this blog was not mentioned in the story... Hopefully the folks, that are interested in Finns Down Under book, manage to google their way here!

I am also really happy to tell you that quite a few public Finnish libraries (and one university library in Finland) have bought the book. I will later post a list of the libraries where Finns Down Under is available in Finland.

_______

Iloinen uutinen! Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa on artikkeli Kielisten maassa-kirjaan liittyen. Itse asiassa ostin eurolla 24 tuntia lukuaikaa lehteen vain sen vuoksi, että näkisin jutun... Jutun on kirjoittanut Kaisa Uusipaikka. Pääjuttu käsitteli lähinnä australiansuomalaista siirtolaisuutta aikojen saatossa ja kuviin liittyviin pienempiin juttuihin hän oli haastatellut kuvattuja. Mielenkiintoista! Jutun taitto on tosi hyvä. Se näyttää tietokoneen näytöllä mainiolta. Ainoa pettymys oli se, että jutusta puuttui linkki tähän blogiin... Toivottavasti kuitenkin asiasta kiinnostuneet osaavat guuglata näille sivuille!

Voin ilokseni myös mainostaa, että muutamat suomalaiset kirjastot (ja yksi suomalainen yliopiston kirjasto) ovat tilanneet Kielisten maassa-kirjan kokoelmiinsa. Teen myöhemmin kattavan listan niistä kirjastoista, joista kirjaa on saatavilla.

Critique in Keskipohjanmaa/ Kritiikki Keskipohjanmaa-lehdessä

I am happy to announce that Finns Down Under has been recognised by the newspaper Keskipohjanmaa in Finland. Here is a link to the critique. ("Kun koti jää, kaikki muuttuu" - When home is left behind, everything changes.)

The critique has been written by M. Ripsaluoma (edit 17.8.07 Ripsaluoma´s webpage). I am very pleased with the result. At first the writer introduces some facts about immigration, then she illuminates the contents of the book briefly in a positive light and towards the end she poses a relevant question: for whom has the book been written for.

This, indeed, is the question which made the book hard to sell any publisher. Publishers need a neat audience to whom they can market the book. Finns Down Under cannot be easily marketed to any one specific group - but different groups. That kind of marketing is complicated and, partly therefore, expensive.

Finns Down Under, in my mind, is meant for people interested in migration/ photography/spoken language / Finnish (cultural and social) history/ memories and how people remember things... just to name a few.

______

Kielisten maassa-kirjasta on tänään ilmestynyt arvostelu Keskipohjanmaa-lehdessä. Tässä linkki kritiikkiin. http://www.keskipohjanmaa.net/gen/kirjat.asp "Kun koti jää, kaikki muuttuu".

Mainion kritiikin on kirjoittanut M. Ripsaluoma (edit 17.8.07: Ripsaluoman verkkosivut ). Ensin kirjoittaja kertoo yleisluontoisesti siirtolaisuuteen liittyviä asioita, sitten hän tiivistää kirjan sisältöä positiivisessa hengessä ja loppupuolella juttua hän esittää erittäin asiaankuuluvan kysymyksen: kenelle kirja on kirjoitettu.

Tämä juuri on se kysymys, jonka uskon olleen painavimman syyn sille, miksi kirjalle oli vaikeaa löytää kustantajaa. Kustantaja tarvitsee tarkoin määrätyn ostajakunnan kenelle markkinoida kirjaa. Kielisten maassa-teosta ei voi oikein markkinoida vain yhdelle ryhmälle, vaan useille erillisille ryhmille. Sellainen markkinointi on vaikeaa ja (osittain siksi) kallista.

Minä olen ajatellut kirjan kiinnostavan mm. siirtolaisuudesta/ valokuvauksesta/ kielen tutkimuksesta/Suomen (kulttuuri- ja sosiaali-)historiasta/muistoista ja muistamisesta kiinnostuneita... muutamia mainitakseni.

Klaudia, Springwood, QLD

Klaudia was two years old when she moved to Australia. She does not have any memories from Finland before moving to Australia.

Klaudia oli kaksivuotias muuttaessaan Australiaan. Hänellä ei ole muistoja Suomesta.

Dear Reader,
this is the last image from the book Finns Down Under. Kielisten maassa.

I will post information here if something comes up. One library in Finland has ordered this book in their collection. I now leave for a holiday in Finland and when I come back, I will contact other libraries to enquire whether they would be interested in purchasing Finns Down Under.

I hope you have enjoyed the journey through Finnish Australian immigrants´s memories from their old country as much I enjoyed listening to them. Even though the regular postings end here, I will be only an email away in case you would like to share your thoughts with me. [finnsdownunder@gmail.com]

Let´s keep remembering to know who we are...

Kirsi

_

Hyvä lukija,

tämä on viimeinen kuva kirjasta Finns Down Under. Kielisten maassa.

Päivitän tätä blogia satunnaisesti, jos on jotakin mielenkiintoista kerrottavaa. Yksi kirjasto Suomessa on tilannut kirjan hyllylleen. Olen nyt lähdössä Suomeen lomalle ja kun palaan, otan yhteyttä suomalaisiin kirjastoihin tiedustellakseni kiinnostaako kirjani muidenkin kirjastojen lukijoita.

Toivon, että tämän blogin anti on sinusta ollut yhtä mielenkiintoista kuin minusta, kun kuuntelin näitä tarinoita ensimmäisen kerran. Jos haluat ottaa kirjan tiimoilta yhteyttä, lähetä sähköpostia osoitteeseen finnsdownunder@gmail.com.

Muistaessa ymmärrämme ketä olemme.

Terveisin,

Kirsi

Irja, Ringwood East, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Irja speaks:

[---] The peace didn’t last for long. We had to leave home again and that was…. I don’t remember much about that, or I do a little bit. [---] And I remember one night I woke up when they were bombing. I said to Mother, “What was that?” Mother said, “Nothing – go back to bed.” The whole house was shaking… That was before…. So we left again. It might have been ’43 or so. Mother kept a diary for the whole time, because we had Father’s sister’s children. Mother had to take care of them, so she had six children because [the other children’s] Mum was dead. So Mother had to travel with six children from place to place during wartime. But she still kept a diary all the time, [writing down] what happened every day.

[---] When [I was a] child, I didn’t know how to be afraid. The wartime wasn’t any different from any other time. On the other hand, it was exciting because we traveled… traveled from place to place, always meeting new people. Getting acquainted with new people. And… somebody… my Granny or somebody always used to say, “Oh, when you went to school, you said right away, “It’s not a good school at all”.” There were not enough boys at the school, [and] because there were so many girls [in my family], I liked playing with boys more. I was a bit of a tomboy.

I remember fishing in Karelia, checking the nets in the morning with Father. It was exciting. And summertime always comes to mind. It stays in the memory better than wintertime in Karelia. And there were huge lilacs [growing] next to our house. And recently when my cousin visited [the old home] in Karelia, everything had been pulled down – all the buildings – but the lilacs were flowering there. And they had grown to be so big. She taped video from there during her visit. So then we left Karelia for the second time, and after that we couldn’t return there any more. My Mother used to cry so much. I wondered what she was always crying about. But… when you are a child, you don’t understand. I mean, she always had to adjust to a new environment… Always, constantly had to get used to something new and… get acquainted with new customs… Now when I think about it, it was a good schooling. To be… to be able to take life as it comes.

And Mother couldn’t really talk about wartime, [because] she always got so homesick. And Father was the same. He always dreamed about going back to Karelia one day. Always talking about it. Father was good, in the sense that he was good company and he played a violin and sang, and [that is why] he easily got to know people. And participated in meetings and, well… and always sang and played around the country, so he never sort of felt lonely. Even though [he had to live] on foreign soil.

I always remember the summer… the summer nights, especially if it was a warm night – how wonderful it was. To be outside and next to a lake. [...]

______

Irja kertoo muistojaan:

[---] Sit ei se kauaa se rauha kestäny. Sit piti taas lähtee uuestaan pois kottoo ja se oli tuota... Sitä mie en niin paljo muista tai kyl mie muistan siintäki reissusta vähäsen. [---] Ja mie muistan yhtenä yönä, ko ne pommitti ni mie heräsin. Mie sanoin äitille ”mikäs tuo oli?”. Äiti sano ”ei mittää, mee vaan takasi nukkumaan”. Koko talo tärisi.... Se oli ennen tuota... sielt sit taas lähettii uuvvestaa, ehkä se oli nelikytkolme tai sillee. Kyllä äiti piti kaikki niinko kirjanpito, ylhäällä koko sen ajan, ko meil oli isän siskon lapset oli kans niinko äitin huollettavana, et oli niinko kuus lasta hänellä, ko hein äiti oli kuollu. Ni äitin piti siis matkustaa kuuden lapsen kanssa soa-aikana paikast toisee. Mut silti hän niinko piti kirjanpidon ylen aikaa, et tota mitä joka päivä tapahtu.

[---] Sillon lapsena, ei sitä osannu pelätä, ei se ollu se sota sen kummempaa aikaa, ko mikään muukaan aika. Se oli vaan toisaalt jännittävvää, ko sie pääsit matkustammaa, paikasta toiseen matkustammaa, ja aina näki uusia tuttuja. Tutustu niinko uusiin ihmisiin. Ja... joku... mein mummo tai joku aina sano, et ”oo, ko sie menit sinne kouluu, ni sie sanoit kohta, et ei tää oo hyvä koulu ensinkää”. Siel ei ollu tarpeeks poikia siel koulussa, ko meil oli nii paljo tyttöjä, ni mie tykkäsin poikien kanssa enemmän leikkiä. Niinko vähäsen tomboy olin.

Mie muistan, ko Karjalassa kalastamas, ko käytii isän kans ain aamulla, verkkoja kokkeilemassa. Se oli jännää. Ja kesäaika niinku muistuu, jää niinku paremmin mieleen ko talviaika Karjalassa. Ja valtavat sireenit oli meijän talon lähellä. Ja nyt ko miun serkku oli käyny siellä Karjalassa, kaikki oli purettu, kaikki rakennukset, mut ne sireenit vielä kukki. Ja ne oli valtavaks tulleet, ko hää teki semmosen niinko videon sieltä, ko hää kävi.

Sitte myö tuota, ko lähettii Karjalasta toisen kerran, sit sinne ei ennää päässykkän takasin. Mein äiti aina itki niin hirviästi. Mie ihmettelin, et mitä hää ain itkee. Mut tuota... ei sitä lapsena ymmärtäny.

Meinaan hänen piti aina sopeutua uuteen ympäristöön... Aina ylen aikaa piti niinko sopeutua johonki uuteen ja... tottua uusiin tapoihin... Nyt ko mie ajattelen sitä jälkeenpäin, se oli toisaalta hyvä koulutus. Et tuota... et ottaa elämän sillee niinko se tullee.

Ja äiti ei oikein pystyny juttelemaa sodanaikasta, ko hänel aina tuli semmone ikävä. Ja isäl samal viisii, nii hää tuota aina haaveili, et joskus pääsee Karjalaan takasi. Aina jutteli siitä. Isäl oli siint hyvä, ko hää oli nii hyvä seuraihminen ja hän viulua soitti ja laulo ni hää helposti tutustu kansalaisiin. Ja meinaan oli aina kaikis kokouksis mukana ja tuota... ja aina laulamassa ja soittamassa joka puolella maata, et koskaan ei ollu niinko semmonen, et ois tuntenu, et niinko yksinäiseks itteesi. Et vaik sie olitki niinko vieraalla paikalla.

Mie aina muistan sen kesä, ne kesäillat, etenki jos oli lämmin ilta, et kuin ihanaa se oli. Olla ulkona ja järven rannalla. [...]

Atso, Nangwarra, SA

Please note. The original memories were spoken in English.

Atso speaks:

Yeah, we weren’t going. We were gonna run away. Me and me brothers…They attacked at 4 am, the night we left, to get on a bus, to go to Helsinki, everyone still asleep, half asleep, get dressed, get on a bus, gone… Didn’t get a chance to run away…. I really knew for about a year, just didn’t know when… When it happened, it happened quick… Yeah, it had an opportunity here…. Stopping London was first, they had a garbage strike there, it was piled up in the streets. Bloody India or Karachi or somewhere… [...]

I reckon I was probably one or two, I reckon, my old man used to do trucks, used to see my godparents, lived right on the Russian border… Can’t remember the name of the place now… Right on the border it was… That was a bit exciting, go and look at the big fence…

Swimming, horses, do the old bloke’s hay next door all the time… Dude would be dead… Drive a tractor when… four or five years old… Ruuhijärvi, where we lived. Just a couple of farms down…there’s a forest in behind where we were, farms over the back of that… What else would there be? [...]

_______

Atso kertoo muistojaan:

Joo, ei aiottu lähteä. Aiottiin karata. Minä ja velipojat... He [vanhemmat] hyökkäsivät neljän aikaan aamulla, sinä yönä kun lähdimme, piti nousta bussiin, mennä Helsinkiin, kaikki vielä unessa, puoliunessa, piti pukeutua, nousta bussiin, lähteä... Ei ollut mahdollisuutta karata... Tiesin [Australiaan lähdöstä] vuoden verran [etukäteen], en vain tiennyt että milloin... Kun se tapahtui, se tapahtui nopeasti... Joo, täällä oli mahdollisuus... Pysähdyttiin Lontoossa ensin, siellä oli jätteenhuoltolakko, se [jätteet] oli pinottu teiden varsille. [Niin kuin jossain] hemmetin Intiassa tai Karachissa tai jossain... [...]

Luulen olleeni yhden tai kahden ikäinen, luulen niin, [kun] isälläni oli tapana ajaa kuorma-autoa, oli tapana mennä katsomaan kummivanhempia, [jotka] asuivat aivan Venäjän rajalla... En muista paikan nimeä nyt... Se oli juuri siinä rajalla... Olihan se vähän jännää, mennä katsomaan isoa aitaa...

Uiminen, hevoset, naapurin äijän heinähommien teko koko ajan… Tyyppi on varmaan nyt kuollut… Traktorin ajaminen… neljä-, viisivuotiaana... Ruuhijärvi [oli se paikka], jossa asuimme. Vain parin maatilan päässä meiltä... meidän talon takana oli metsää, maatilat sen takana... Mitä muuta siellä olisi ollut? [...]

Katariina, Port Hedland, WA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Katariina speaks:

[...] Oh, now I remember another [memory]! One autumn. It was a new fashion. I was then at the upper girl school in Tammerkoski and I was probably 16; I wasn’t that old… maybe 14 years old… And by then Mum had sewn all of my… all of the kids’ clothes. Winter coats, and everything, were made by Mum. They were good. She was a good seamstress. But then on this [particular] autumn, Mum had a little extra money for some reason, (we were really poor), extra money, and I was allowed to buy my first autumn coat. It didn’t have to be made by Mum; I got to buy it. And that year the fashion was… what was the name of it? It was gray…. It was sort of… iron gray… . It was sort of really dark gray. And then it was fashionable to have the sort of shoes with long peaks. And they were bought for me… And everything was the same shade. It was sort of…. The coat was checked, but gray. It was… it wasn’t iron gray, what is the other word? Steel gray… what is that? Steel gray! It was steel gray! The coat was steel gray! And I was 14 when I took the communion that year. That’s how it was, and I was wearing that steel gray coat and the steel gray new shoes and steel gray leather gloves and steel gray scarf around my neck. And my communion dress was a steel gray two-piece dress suit. And steel gray stockings. I have a picture of the outfit. And that was so wonderful! Steel gray was a fashionable word. And I can feel it now, [how it felt] when I was 14 years old and everything was steel gray, ha ha ha… And then I had a green hat! They were the fashionable colours of that autumn… Ah, oh… [...]

Katariina kertoo muistojaan:

[...] Ai, mä muistan yhen kyllä! Yks syksy. Se oli uus muoti. Mä oli sillon tyttölyseossa, Tammerkosken tyttölyseossa koulussa, ja mä olin varmaan ehkä kuustoista, en ollu niin vanha... 14-vuotias ehkä... Ja siihen asti mun äiti oli aina tehny mun kaikki, meiän kaikkien lasten, vaatteet. Talvitakit, ja kaikki, oli äidin tekemiä. Ne oli hyviä. Hän oli hyvä räätäli. Mutta sitten tänä syksynä äidillä oli vähän, jostain syystä, vähän ekstra rahaa, ku oltiin hirveen köyhiä, ylimäärästä rahaa, ja mää sain ostaa mun ensimmäisen syksytakin, ei tarttenu olla äidin tekemä, mää sain sen ostaa. Ja sinä vuonna oli muotia... mikäs se oli sen nimi... se oli harmaa... se oli semmonen... raudanharmaa... se oli semmonen oikein tummanharmaa. Ja sitten oli muotia sillon ne semmoset pitkänokkaset kengät. Ja mulle ostettiin semmonen... ja sama sävy oli joka paikassa. Se oli semmonen... takki oli ruudullinen, mutta se oli harmaa. Se oli... ei se ollu raudanharmaa, mikä on se toinen sana... steel gray... mikä se on? Teräksenharmaa! Se oli teräksenharmaa. Takki oli teräksenharmaa! Ja mä olin 14, kun sinä vuonna menin ripille, niin oli joo, ja mulla oli se teräksenharmaa takki ja teräksenharmaat uudet kengät ja teräksenharmaat nahkahansikkaat ja teräksenharmaa kaulahuivi. Ja sitte se mun rippipuku oli teräksenharmaa kaksosanen jakkupuku. Ja teräksenharmaat sukat. Mulla on kuvaki siittä. Ja se oli aivan ihana! Tää teräksenharmaa oli semmonen muotisana. Ja nytki mä justiin tunnen, ku mä oon 14-vuotias ja mulla on kaikki nää teräksenharmaat, hah hah... Ja sitte oli vihree hattu! Ne oli sen syksyn muotivärit... Aa, voi että... [...]

Inka, Broome, WA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Inka speaks:

[...] Another thing that comes to mind from the school years… A sort of [memory] of when I always used to go marching for the peace and May Day marches and so forth. I don’t remember when I went marching for the first time, but I remember that I participated in The Peace and Hope Summer March, which must have been in the early 1980s. But this probably happened when I was in the fourth grade and I was about 10 years old, and I went marching for peace with Hatsi. And I went to her house and she often painted her face. This time she had painted her face and [she] had a peace sign. And then we went marching and that was around May Day, I think, and it was about 10 degrees [Celsius] during the daytime. And I was wearing a white beanie and we went, (it was somewhere close to the Senate Square), and we went marching there, the two of us, for peace. We walked in and there was a bunch of cameramen there. When we walked past them, we said, “Yes, we want peace” and they said, “Hey, we want to get that on tape.” So then we went back and they filmed us saying, “We want peace”, and then it was shown on the evening news the same night. And the next day when I went to school, the grade fives, when I walked passed them, on my way to another classroom, there was a group of boys or something and they started teasing, “beanie in the freezing, we want peace.” They started sort of sneering at that… ha ha ha… then I was totally embarrassed. [...]

________

Inka kertoo muistojaan:

[...] Toinen juttu, joka tulee mielee niinku kouluajoilta. Semmonen ku mä kävin aika usein niinku rauhanmarsseilla ja vappumarsseilla ja sillee. Mä en muista millon mä ekan kerran kävin jossain sellasel marssilla, mut sen mä muistan, et mä kävin sellasel Rauhan ja Toivon Kesä-marssilla, joka oli varmaa joskus niinku aikasi 80-luvulla. Mut tää tais olla sillon, ku mä olin neljännellä ja mä olin 10-vuotias suunnilleen ja mä menin Hatsin kans rauhan marssille. Ja menin sen himaan ja se aina niinku hirveen usein maalas naaman. Tällä kertaa se oli maalannu naamansa ja silloli rauhanmerkki. Ja sitte me mentii marssimaa ja se oli joskus vapun aikaan muistaakseni ja oli jotain 10 astetta ehkä sillee päivällä. Ja mulloli sellane valkonen pipo päässä ja mentii, se oli jossain niinku Senaatintorin lähellä tai sillee, ja me mentii sinne kahestaa marssimaan rauhan puolesta. Me käveltii sisään ja siin oli jotain kameraporukkaa. Kun me käveltii niitten ohi ni me sanottiin ”joo, me haluamme rauhaa” ja sit ne sano ”hei, me halutaan toi filmille”. Ja sit me mentii takasin ja sit meijät filmattii, ku me sanottiin ”me haluamme rauhaa” ja sit se oli uutisissa sinä iltana. Ja sit seuraavana päivänä ku mä menin kouluu niin vitosluokkalaiset, ku mä kävelin niitten ohi, me oltii menossa johonki toiseen luokkahuoneesee, ja siinä oli joku ryhmä niit poikii tai jotai sellast ja sit ne rupes sanoon, että ”pipo päässä pakkasella, haluamme rauhaa”. Rupes niinku hirveesti irvaileen sille...hih hih...sit mä olin ihan nolo siinä. [...]

Satu, on the road, SA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Satu speaks:

[...] Should I think of one more memory? Yeah! Yeah, well, one wonderful memory from the summer before we left. We traveled to Kuhmo. And there, yeah, we went there with our friends, the Peruvian-Finnish couple. It was something like their summer cottage… yeah, it was very much in the backwoods – 50 kilometres to the nearest dwelling. Yeah! A wonderful spot in the middle of the woods. We went there and all the time we were having adventures in the woods. It was a totally wonderful wilderness there. You could see the bear tracks there and… there were swamps and you could pick cloudberries and other wonderful berries and go rowing a boat and, yeah… there too we had a wonderfully peaceful time, because we are such nature-orientated people… We did not hitch-hike that time. We traveled with the friends, in their car. Yeah. We also visited... yeah, in Kuhmo there was a wonderful Kalevala village [theme village modeled on the Finnish epic Kalevala]. It was absolutely wonderful, [to see it] just before leaving Finland... a bit like my own roots [planted]… in my mind, because there… I learnt many things I did not know about at all. Wonderful things there. That village was full of everything… about the olden ways. There was a small blacksmith´s shop where he still made tools like they used to do and everything… everything was there… like it was before the Western people came to Finland. Yeah. And it felt wonderful. [...]

____

Satu kertoo muistojaan:

[...] Pitäskö mun vielä joku muu muisto ajatella?...Jee! Jee, no yks ihana muisto kyllä mikä on edellisenä kesänä ennenku lähettiin. Mentiin Kuhmoon. Ja siellä oli, jee, mentiin sinne meidän ystävien, perulais-suomalaisen pariskunnan kanssa, niitten kesämökkiköhän se olisi niin kun jee, se oli erittäin korvessa, viiskyt kilsaa varmaan lähimpään taloon. Jee! Ihana paikka keskellä metsää. Mentiin sinne ja koko aika vaan siellä seikkailtiin siellä metsässä. Se oli aivan ihanaa erämaata kokonaan. Siellä pysty näkemään karhun jälkiä ja...suota oli, pysty keräämään lakkoja ja kaikkia ihania marjoja ja käyä soutelemassa ja jee...sielläkin me vietettiin ihanaa rauhaisaikaa, koska me ollaan niin luontoihmisiä... Ei liftattu sillä kertaa. Me mentiin vaan niiden kavereitten kanssa autolla vaan. Jee. Käytiin myöskin, jee, siellä Kuhmossa oli myöskin ihana Kalevala-kylä. Se oli aivan ihanaa, ennen just kun lähtee pois Suomesta ni jäi...vähän niinkun omat juuret...mielessä, koska siellä oli...opin monia asioita mitä en ees tienny yhtään. Siellä oli aivan ihania asioita. Se kylä oli ihan täynnä kaikkee...vanhoista ajoista. Siellä oli pieni sepän paja joka tekee vieläkin samalla tavalla työkaluja kun teki ennen ja kaikki...kaikki oli siellä...niinkun ois ollu ennenkun tuli länsimaalaisihmiset Suomeen. Jee. Se tuntu ihanalta. [...]

Marko and Mika, Melbourne, VIC

Please note. The original memories were spoken in English.

Mika speaks:

[...] Toboggan, I remember that... and even like when you do it here with friends when you go up I mean. It’s probably small things you do remember during when you were a kid. And… I don’t know if it was that I had a lot more fun during winter, that’s why the memories are there.

I’m trying to think if there’s anything else but as I said it’s so hard to go back because I was such a young age and as I was saying, like when I was six when I came out here, then did the majority of my growing up here... I do recall a lot more things that are done here as I was a kid but... I don’t know... like I mean I was never really pushed even as a kid, not a lot of people asking me about Finland and that because a lot of people think that my parents are Finnish and... I don’t have an accent and they do. So a lot of people, when you do say I was born in Finland, a lot of people are actually surprised.

Most of the other things... It’s just...blank.

Marko speaks:

[...] I did have to go to school by myself. I don’t know if I went every time by myself but I remember walking from there to the school. I remember the location of the school where it was on the corner. I t wasn’t too far to get, it was probably about a kilometre... less than a kilometre. So there are a few things I remember from the childhood. I just remember the house where I was born, how we used to live upstairs in Rossintie. I remember a few things of the house, of the shape, the fact it was a two-story, had a cellar, that was a couple of hundred meters from the lake and things like that. Not too many specific memories that stick out. I think a lot of them went... I think I forgot a lot of my specific childhood memories maybe because when we came to Australia, we had to concentrate so much on everything that was new: the language, the places, the people, we had no relatives, nobody that really told us anything about people back home. I think that’s where I forgot a lot of the memories because it was such a big cultural change, especially having to learn the language and things like that. I think I forgot a lot of it straight away but now when I went back as an adult I remember a lot more of the area, but I don’t have too many memories, like somebody told me once that there’s a guy that was in your class and I wouldn’t know if he walked in here right now... [...] It was more of places that I remember. I can’t remember too many events that happened to me when I was seven. Any specific anyway. Nothing that really stands out. [...]

I don’t speak about those memories to anybody, that’s probably one the things because we don’t have any other family here in Australia. So I don’t have that link to anybody else and even my fiancé, she doesn’t ask too many questions about Finland when we lived there. She asked me about my cousins and uncles and that who we communicate with email but not so much about memories. So you don’t tell stories and then you forget. [...]

___

Mika kertoo muistojaan:

[...] Pulkalla laskeminen, muistan sen... ja pidän siitä, kun täälläkin menen kavereiden kanssa pohjoiseen, tarkoitan. Luultavasti on niin, että pienet asiat muistaa lapsuudesta. Ja... en tiedä oliko niin, että oli paljon hauskempaa talvella, että siitä syystä muistot ovat siltä ajalta.

Yritän ajatella olisiko mitään muuta, mutta kuten jo sanoin, se [muisteleminen] on niin vaikeaa, koska olin niin nuori ja kuten sanoin, kun olin kuusivuotias, tulin tänne, sitten kasvoin suurimman osan lapsuuttani täällä... muistan paljon enemmän asioita, jotka tapahtuivat täällä, kun olin lapsi mutta... enpä tiedä... kuten, tarkoitan, että kukaan ei koskaan painostanut [muistamaan asioita], kun olin lapsi, kovin moni ei kysellyt Suomesta ja koska monet tietävät, että vanhempani ovat suomalaisia ja... minulla ei ole aksenttia, kun taas heillä [vanhemmillani] on [aksentti]. Joten useat ihmiset, kun kerron syntyneeni Suomessa, monet ihmiset ovat itse asiassa hämmästyneitä.

Suurin osa muista jutuista [muistoista]... on vain... tyhjää.

Marko kertoo muistojaan:

[...] Minun piti mennä kouluun yksin. En tiedä meninkö joka kerran yksin mutta muistan kävelleeni sieltä [kotoa] kouluun. Muistan [kadun] kulmauksessa olevan koulun sijainnin. Se ei ollut kovinkaan kaukana, luultavasti vain kilometrin päässä... vähemmän kuin kilometri. Joten on muutamia asioita, joita muistan lapsuudesta. Muistan vain talon, jossa synnyin, kuinka asuimme yläkerrassa Rossintiellä. Muistan muutamia asioita talosta, sen muodon, faktan että se oli kaksikerroksinen, siinä oli kellari, se oli parin sadan metrin päässä järvestä ja sen sellaista. Ei kovin monia tarkkoja muistoja, jotka työntyisivät etualalle. Ajattelen, että monet niistä menivät... ajattelen, että ehkä unohdin paljon lapsuuden muistoja, koska muutimme Australiaan, meidän piti keskittyä niin kovasti kaikkeen uuteen: kieleen, paikkoihin, ihmisiin, meillä ei ollut sukulaisia, kukaan ei oikeastaan kertonut meille mitään ihmisistä kotona [Suomessa]. Ajattelen, että siksi unohdin monia muistoja, koska tapahtui niin suuri kulttuurin muutos, varsinkin kun piti opetella kieli ja muut asiat. Ajattelen, että unohdin paljon heti välittömästi, mutta nyt kun menin takaisin [Suomeen] aikuisena, muistan paljon enemmän [asuin]alueesta, mutta minulla ei ole kovinkaan monia muistoja asioista kuten joku kerran sanoi, että tuolla menee tyyppi, joka oli sinun kanssasi samalla luokalla enkä tuntisi häntä, vaikka hän kävelisi tänne sisään juuri nyt... [---] Muistan enemmänkin paikkoja. En muista kovinkaan monia tapahtumia ajalta jolloin olin seitsemän. En mitään erityistä. En mitään mikä todella erottuisi joukosta.

[...]

En puhu noista muistoista kenellekään, yksi syy luultavasti on, että meillä ei ole muuta perhettä täällä Australiassa. Joten minulla ei ole sellaista linkkiä keneenkään, ja jopa morsiameni, hänkään ei kysy kovin monia kysymyksiä Suomesta, [siitä ajasta] kun asuimme siellä. Hän kysyi minulta serkuistani ja sedistäni ja että kenen kanssa me kommunikoimme sähköpostitse, mutta ei niinkään muistoista. Joten tarinoita ei tule kerrottua ja niin sitä unohtaa.

Eero and Mirja, Kilmore, VIC

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

[...]

Mirja:

Where one was born and lived for the first 10 years; that [country] is always the homeland. So you miss it. The scents and everything.

Eero:

So, even if you don’t live in Finland, it is a fine place to visit. It is a funny, sad feeling. Hard be explain.


Mirja:

And all the paths in the forest and the roots of the trees, the way they twirl, so…. No, [there is nothing comparable] anywhere else in the world to Finland. Soft moss and everything… the moss comes to mind and everything, and the cranberry forests, and when the snow melts, then… then the cranberries are extraordinarily tasty because they are frozen and you can [pick and] eat them. So that is what we ate on the way to school – the frozen cranberries. Oh, they were nice. So, everything….

Eero:

[The experiences] can be different for those who left [Finland] when they were older – different kinds of feelings. But when one leaves when young….

Mirja:

Well, it is all [about] the scents and flavours and… and of course the Finnish rye bread. It can’t be replaced by white bread or any kind of bread from any other country, but it is what it is. Real bread is rye bread.

Eero:

Yes, one cannot put it into words how one feels inside. You long for [Finland]. When you get there, you… cannot stay there, live there – you long for Australia – but there is… a sort of… funny feeling inside.

Mirja:

Yeah, a utopian feeling.

Eero:

However, it is good to be [in Finland] and go there and watch. One can sit and watch….

________

[...]

Mirja:

Missä on niinku syntyny ja ollu ensimmäiset 10 vuotta elämästään, ni se on aina sun kotimaa. Et sinne kaipaa. Niitä tuoksuja ja kaikkia.

Eero:

Että vaikka siellä Suomessa ei asuskaan, mutta sinne on hieno mennä. Se on sellanen kummallinen kaiho tunne. Sitä ei osaa selostaa.

Mirja:

Ja kaikki ne metsäpolut ja ne puunjuuret, ku menee siellä kivasti, ni ei. Ei sellasta oo missään maalimassa, ku Suomessa. Pehmonen sammal ja kaikki nämä, niinni ne tulee nämä sammaleet ja kaikki mieleen ja ne puolukkametät ja vielä lumihangen, lumet ko sulaa, ni sitte, sitte ne puolukat vasta hyviä on, ku ne on jäätyny ne puolukat ja sitte saa syödä niitä. Niin tällasia aina koulumatkoilla syötiin, niitä jäätyneitä puolukoita. Ai, ku ne oli hyviä. Joo, että kaikkia...

Eero:

Se voi olla erilaista niille, jokka on vanhana lähteneet, minkalaiset tunteet niillä on. Mutta niinko nuorena lähteny ---

Mirja:

Niin, ne on just nämä hajut ja maut ja, ja tietysti sitä suomalaista ruisleipää, sitä ei korvaa valkonen leipä, eikä minkäämaalainen leipä vaan se on se. Oikia leipä on ruisleipää.

Eero:

Niin, sitä ei ossaa pukea sanoihin se tunne mikä on sisimmässä. Sinne kaipaa. Sit ko pääsee sinne, ni... kummiskaa siel ei voi olla eikä asua, on kaipuu tänne, mut on sellanen... sellanen... ihmeellinen tunne vaan sisimmässä.

Mirja:

Niin, semmonen utopinen tunne.

Eero:

Silti mukava olla ja mennä ja kattoo. Voi istua ja kattoo...

Leo, Thornlands, QLD

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Leo speaks:

[...] Father dug ditches or worked in the woods, and I also had to go and work, doing timber-cutting when I was 14. I always remember that. I was cutting timber in the woods for the first time at 14, sawing wood. And before I turned 15, I hauled timber from the woods for one year. To the river’s edge. So, I did a man’s job at that age. Everything like that…. Same jobs as my Father. Digging ditches and so forth. So it wasn’t… my youth wasn’t really [about spending] leisure time and… then we made…. Well, when I turned 17 or so, I went to work in Urheilutarpeet [Sporting Needs]. I stayed there until I had to go to the army, and then…. Urheilutarpeet, that was the name. They manufactured skis. The factory was large, and they made a lot of skis there, with a lot of men working there. Sometimes they sent skis to Australia too. So I cannot remember very much. It happened so quickly when… the time when the war took so many years and…. I remember one thing – it always comes to mind. When I left for the army, my Mother made some coffee before I left, so… I always remember that…. I was visiting her, and I heard her sobbing by herself. She cried. It still makes me feel bad, when I think about it. [...]

____

Leo kertoo muistojaan:

[...] ojaa kaivo isä, mettätöissä oli ja minäki jouruin oleen mettätöissä neljätoistavuotiaana, mie muistan aina sen. Mie olin ensmäisen kerran neljätoistvuotiaana halkomettässä, sahaamassa halkoja. Ja mie olin ennen viittätoista vuotta, mie ajoin yhren vuoren tukkia mettästä. Jokirantaan. Että semmosessa miehen työssä olin semmosessa iässä. Kaikkii tommosta... Samoja töitä mitä isäki teki. Ojankaivuu ja semmosta. Ettei... ei se ollu lekottelua minunkaa nuoruus ja... sitte tehtiin, niin, sitte ko mie täytin seittemäntoista tai jotain siin nurkil, sitte mie menin semmosseen Urheilutarpeet. Siel mie olinkii nii kauan, ko joutu sotaväkee ja sitte... Urheilutarpeet, semmonen nimi oli. Tekivät suksia. Se oli niin iso tehdas, siel tehtii paljo suksia, paljo miehiä töissä. Tänne Australiaanki joskus lähettivät suksia. Et en mie paljo muista, se oli niin äkkiä, ko... se aika, kun se sota vei niin monta vuotta siinä välissä ja.... muistanhan mie senkii, semmosenkii, se aina muistuu mieleen, ku sotaväkeen ku meni, ni äiti laitto vielä kahvii viimeseks, ni... aina mie muistan sen kyllä... Kävin sen luona, ni mie kuulin, ku se nyyhkytti itekseen sielä. Se itki. Vieläki tekee pahaa, ku ajattelee. [...]

Eila, Nhulunbuy, NT

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Eila speaks:

[...] Spiritual matters started to interest me from a very early age because Mother gave them a push when I was very little, and afterwards I started going to girl clubs and Sunday school. And in this way, the spiritual matters were very interesting to me when I was developing and growing up. When I became 18, my older brothers had become members of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints and they had detached themselves from the Lutheran Church, and also my Mother [detached herself from the Lutheran Church]. I started studying and going to the young people’s club. I felt that the organisation of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints was perfect, and [they had] the perfect knowledge of the Gospel. I felt that the Lutheran Church had part of the knowledge, but it was perfect with the Mormon Church. And I started going to the church and I was baptised, and I felt great contentment to be among the young people while learning more of the spiritual matters, which I have been involved with very actively. I was 17 when I started going to church. I was 18 when I was baptised.

My youth was beautiful, clean, interesting, full of happenings, [...]

Eila kertoo muistojaan:

[...] Hyvin aikasin elämässäni hengelliset asiat alko kiinnostaa minua, koska äitini anto niille ensimmäisen sysäyksen heti pienenä ja sitte rupesin käymään tyttökerhossa ja pyhäkoulussa ja näin ollen hengelliset asiat olivat hyvin kiinnostavia minulle, kun aloin kehittyä ja kasvaa suuremmaksi sitte. Kun mie olin sitte 18-vuotias, niin vanhemmat veljeni olivat jo liittyneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon ja eronneet luterilaisesta kirkosta, ja myöskin äitini. Itse aloin tutkia ja käydä nuorten kerhossa. Tunsin että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolla oli täydellinen toiminta ja täydellinen oppi evankeliumista. Tunsin, että luterilaisella kirkolla oli osa totuutta, mutta mormonikirkolla oli täydellinen. Ja mie rupesin käymään kirkossa ja miut kastettiin ja suurta tyydytystä olla nuorten kanssa ja oppia enemmän hengellisistä asioista, joissa olen yhä hyvin aktiivisena mukana. Mie oli 17, kun mie alotin käymään kirkossa. 18-vuotiaana miut kastettiin.

Miun nuoruus oli kaunis, puhdas, mielenkiintonen, täynnä tapahtumia, [...]

Vivi, East Killara, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Vivi speaks:

[...] Then [another memory] comes to mind of some angry old woman, for example in Valkeakoski when I had some foreign friends visiting me. Then they left. There was one from Columbia…. What are they…? An Algerian, Italian, Estonian and so forth, and we were there, chatting, and then they left and I went to see them off in the parking lot of the high rise, still chatting, and it was not night yet, nor evening. Then we heard from behind a curtain: “This is not a refugee centre!” That… that was one of those… that, oh, that was one of those kinds of places… This happened some two years before I left Finland, when I started itching for it to be the time [to leave]. The ground started burning [my feet], and if I tried to do this or that, there was always somebody putting obstacles in the way. You were not supposed to do anything… That is the sort of a thing that has stayed alive in my memory.

____

Vivi kertoo muistojaan:

[...] Sitten tulee mieleen sellasia vihasia akkoja niinku esimerkiks meillä Valkeekoskella mun luona oli kylässä eri maalaisia kavereita. Ja sitten ne lähti meiltä pois. Siinä oli kolumbialainen, mikä tää on, algerialainen, italialainen, eestiläinen ja jotain tämmöstä ja oltiin siinä, juteltiin ja ne lähti pois ja mä menin saattamaan kerrostalon pihan parkkipaikalle, juteltiin siinä vielä, ei ollu yö eikä ilta. Sit kuulu joku verhon takaa: ”Tämä ei ole mikään pakolaiskeskus!” Se... se oli kyllä yks niitä semmosia... et siis ai, tää on tämmönen paikka... Tää oli joskus pari vuotta ennenko mä lähin Suomesta, ku rupes oleen kutinaa, et täält ois niinku nyt, nyt rupee polttaa maa, et yritti tehä sitä taikka tätä, niin aina lyötiin jostain kapuloita rattaisiin, et mitään ei sais tehä... Se on semmonen, mikä on jääny kyllä elävästi mieleen.

Anneli, Yeppoon, QLD

Please note. The original memories were spoken in English. The Finnish version has been translated by K.R.

Anneli speaks:

Well, this is something I am going to preach at the church on Christmas Eve service. It comes from there, book of Isaiah, the text, and I read it in Finnish. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. The teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

This text speaks about the coming of a child who is going to be born in Bethlehem and this child of course is the child of Christmas as Christ. Now for me, this brings the picture of the childhood in Finland when during the Christmas time everything is dark, everything is dead, and all of a sudden Christmas arrives. For a child, when I was, it was beautiful. All the lights came, the music, the smells, everybody became happy. All of a sudden there was lights everywhere. But now when I think about it there’s more to it. When I looked through the window as a child and I saw the snowflakes coming down, you only could see them when the light hit the snowflakes. And later on, of course, I learnt that each snowflake is unique. And that’s something I can relate to my Christmas message. Because when I look at Lord Jesus Christ and the light that shines from him, and as it shines to each individual person, they become uniquely beautiful like the snowflakes in my childhood… hm, so that’s how it starts. So what else you want to know? [...]

_______

Anneli kertoo muistojaan:

No, tämä on sellainen [asia], josta aion saarnata kirkossa jouluaaton jumalanpalveluksessa. Tämä tulee Jesajalta, teksti, ja luen tämän suomeksi. Jesaja, 9. luku, 1. värssy. Teksti... kuuluu: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.

Tämä teksti puhuu lapsen maailmaan tulemisesta, lapsen joka syntyy Betlehemissä ja tämä lapsi on tietysti joulun lapsi Kristus. Minulle tulee tästä mieleen kuva lapsuudesta Suomessa, jolloin kaikkialla on joulun aikaan pimeää, kaikki on kuollutta, ja yhtäkkiä joulu tulee. Lapselle, kuten minä olin, se oli kaunista. Tuli valoja, musiikkia, tuoksuja, kaikista tuli onnellisia. Yhtäkkiä joka puolella oli valoja. Mutta nyt, kun ajattelen asiaa, siihen liittyy enemmänkin juttuja. Kun lapsena katsoin ikkunalasin läpi ja näin lumihiutaleiden satavan, ne pystyi näkemään ainoastaan silloin, kun valo osui hiutaleisiin. Ja myöhemmin tietenkin opin, että jokainen lumihiutale on ainutkertainen. Ja sen haluan yhdistää jouluviestiini. Kun katson Herraa Jeesusta Kristusta ja valo säteilee hänestä, niin kuin se säteilee jokaiseen ihmiseen, ihmiset tulevat ainutkertaisesti kauniiksi niin kuin lapsuuteni lumihiutaleet... hm, näin se alkaa. Mitä muuta haluaisit tietää? [...]

Matti, Alice Springs, NT

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Matti speaks:

[...] And then Father started putting spuds into paper bags already in winter and he put them on a large wooden scaffold in the cellar, then they started growing, and when the snow first melted from our little slope, he planted the spuds there. But often he had to cover them with tarpaulin, so that they would not freeze and then they set fire to pieces of wood, so that halla, the frost, would not eat them up. And then I remember when Father picked up some small potatoes – one litre or two litres worth of tiny potatoes and he cooked them before anybody else had new season potatoes. Everybody was eating old season potatoes because at that time, there were no imported potatoes from elsewhere in Europe. And then we ate them with herring and that was absolutely fabulous food. And of course other fish, salted salmon or… whatever was available, we fished and in wintertime we got burbots, even though I don´t remember anything else but burbot soup maybe and… Those sorts of little stories stuck in my mind, but mainly spring – when it came I felt good; never liked it when autumn came. When the darkness came. That… it didn’t have a nice feeling about it… the autumn when the sun went down around three, four o´clock in the afternoon, so that it became dark. When I came [home] from school, if I had to stay for detention for doing something, I came home after four and it was so dark that you could hardly see anything before the snow came. [...]

___

Matti kertoo muistojaan:

[...] ja sitte se kun isä rupes talven aikana jo perunoita paperipussiin ja laitto semmoseen isoon puulavaan ne alakerrassa ja, tota, ne rupes siintä sitten kasvamaan, ja kun ensimmäinen lumi lähti pois meidän pieneltä rinteeltä, ni se laitto ne perunat sit sinne. Mut monta kertaa ne joutu laittamaan ressua päälle, ettei ne paleltuneet, ja sitte laittovat puunpaloja sinne palamaan, että se halla ei syöny niitä perunoita. Ja mä muistan sitte, ku isä haki semmosia pieniä perunoita, yhden tai kahden litran verran semmosii pieniä perunoita, ja sit hän keitti ne, kun ei kellään ollut vielä uusia perunoita. Kaikki söivät viel vanhoja perunoita, kun ei silloin tuotu muualta Euroopasta. Ja siin sit syötiin sillin kanssa ja se oli kyllä kerta kaikkiaan hyvää ruokaa. Ja ilman muuta kala oli kans sitte, joka oli suolattu lohta taikka... mitä me löydettiin, saatiin onkimalla ja, tota, talvisaikaan matikoita, vaikken mä kyl paljon muista siintä, ko matikkasoppaa vissiin ja... Kaikki tommost pikkujuttuja jäi mieleen mutta etupäässä oli just se, ku se kevät tuli niin siitä mullon aina hyvä mieli, mut mä en koskaan tykänny, ku syksyt rupes tulemaan. Ku tuli niin pimeää. Että... ei ollu oikeen, ei ollu kiva fiilinki siintä, että... se multa aina jäi se syksy, kun aurinko meni alas kolmen, neljän aikaan iltapäivällä, että tuli jo pimeä. Sit mä tulin koulusta, jos mä jäin arestiin jonkun asian takia, mä tuun neljän jälkeen, ni on niin pimeää, ettei kunnolla nähny mitään ennenku lumi tuli. [...]

Jack, Castlerag, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Jack speaks:

[...] Well, about music business. My Dad bought a piano – he organised a piano for us, and I was then, maybe ten years of age. I took piano lessons for about a year. Then I got bored with it, because that piano teacher, the banker’s wife, was always totally screwed up with Valium. She nodded [to sleep] at the other end of the piano, and I had to figure out somehow how the notes were supposed to go, and I had to play the kind of music that didn’t interest me one bit. And I wanted to play Beatles songs, and other rock pieces, and I asked this teacher if she could make arrangements from those songs, so I could practice them. “Na-ah, you have to play these from this Aaron book here,” and then she fell asleep again. That was the end of me practicing piano. [...]

___

Jack kertoo muistojaan:

[...] No, noista musiikkihommista, ni isä osti pianon, hommas pianon meille, ja mä olin sillon, oisinko mä ollu 10-vuotias. Kävin pianotunneilla vuoden verran. Sitte mä kyllästyin siihen, se oli se pianon opettaja aina semmosessa valiumipöllyssä, pankinjohtajan vaimo, se nuokku siinä pianon päässä, ja mun piti jotenki yrittää funtsia miten nää nuotit menee ja sit piti soittaa sellasta musiikkia, mikä mua ei oikeestaan yhtään kiinnostanu. Ja mä oisin halunnu soittaa Beatleksiä sillon, ja kaikkia muita rokkikappaleita, ja mä kysyin sitte tältä opettajalta, voisko hän niinku tehä sovituksia niinku niistä kappaleista, mä voisin niitä opetella. E-ei, ku näitä pitää soittaa tästä Aaronin vihkosta, sit se nukahti uudestaan. Mulla jäi se pianonsoitto siihen. [...]

Juha and Annika, North Rocks, NSW

Please note. The memories were originally spoken in English.

Annika speaks:

[...] I have spent time in forests. Because of my Father; he was a forester. I have sort of been connected to the forest since I was very little and [connected to] what happened in the forest and the birds and everything else. They [those experiences] have always come forward very strongly. And what I… aah, one beautiful memory…. We were traveling in Lapland, and we had an American exchange student staying with us for the summer. I was about 15 years old, and then they [the family] showed Finland to the exchange student, and Pappa – we called Dad ‘Pappa’ – Pappa was working and his area of responsibility was the whole Finnish Lapland and the forests of Lapland. And he then organised for us to be able to spend nights in the huts owned by the Ministry of Forestry, and we traveled with him and at the same time he was working and we got to see Lapland. That is how we went to Lapland. It was summer; it was ’65. The rainiest summer I can remember, and the coldest. Maximum temperature was 15 degrees [Celcius], and it always rained and it was always windy. And the American girl said, “So, is it ever warm here in Finland?” We defended strongly, “Sometimes it is”, but, really, it was a really awful summer in that sense. But there, in Lapland, it was a good thing. Even though it drizzled and it was cool, we were able to walk a fair bit, and one night we went to a small lake, maybe it was more of a pond, a lake, or a pond, next to a Lappish mountain. And Pappa had to test the fishing. This is what I was told; I don’t know whether it was true or not. We went there with our fishing rods and it was, well, pretty late at night and as cold as a sin and… ha ha ha… and we started fishing, and right away we started catching fish. The fish just kept coming and coming and coming and coming. And this is not one of those fish stories. [...]

Juha speaks:

[...] We had a crazy amount of boats. More boats than people on the island. So it started at first with rowing through the closest straits. We did 20- to 30-kilometre rowing trips per day, and [when] we got the first motorboat, we started making longer trips. Then later we bought a fishing boat, which we drove from Hanko to Turku and back, and… And then I had a sailing boat, which I sailed around the Åland Islands, and I had it while studying in Helsinki. It was exactly…. I bought the sailing boat at the same time when I met Annika. I kept it for a few years, and then I sold it. And so… I learnt a lot there. We were really good fishermen. It was tough, physical work, under very demanding circumstances. The amount of physical work led to eating huge, huge proportions. And a lot of fish. So it is… probably the most… affected me very much… my childhood. [...]

____

Annika kertoo muistojaan:

[...] Metsäs oon ollu. Mun isän takii, ku se on metsänhoitaja. Mä oon paljo niinkun kiinnittyny jo pienest pitäen niinku metsään ja mitä metsäs tapahtuu ja linnut ja kaikki nää, ne on tullu aina voimakkaasti aina esille. Ja se mikä mulla... ah, yks ihana muisto. Me oltiin Lapis käymäs ja meil oli amerikkalainen vaihto-oppilas, sillon asu meillä sen kesän. Mä olin niinku viistoisvuotias ja sit ne näytti Suomee sille, ja pappa, sanottiin isäpapaks, pappa ni oli, tota, töissä ja sen vastuualueella oli koko Suomen Lappi ja sen Lapin metsät ja se sit järjesti meille, et me saatiin olla metsähallituksen kämpissä aina öitä, ja sit sen kans niinku matkustettiin ja se oli samal niinku töissä ja me sit saatiin nähdä Lappia. Silla lailla me mentiin Lappiin. Oli se kesä, se oli –65. Sateisin kesä mitä, tota, mä vieläkään muistan, ja kylmin. Maksimi lämpötila oli noin 15 astetta ja aina sato ja aina tuuli. Ja se amerikkalainen tyttö sanokin, että tota et, eiks tääl Suomes oo koskaan lämmintä. Me sit puolusteltiin kauheesti, onhan joskus, mut se oli kyl todella surkee kesä siin mieles. Mut siel Lapissa se oli hyvä asia. Vaik siel tihuutti ja oli viileetä, ni sit me jaksettiin kävellä aika paljon, ja yks ilta ni me mentiin sellaselle pienelle järvelle, se oli ehkä lampi enempi, tunturijärvi tai –lampi. Ja papan piti testata sitte kalat. Näin mulle sit kerrottiin, en tiedä olikse totta vai ei. Mentiin sinne onkinemme ja, tota noin, se oli aika myöhä ilta ja oli kylmä ko synti ja, ha ha ha, ja siel me pantiin se onki veteen ja heti alko tulla kalaa. Tuli ja tuli ja tuli ja tuli. Ja sit tää ei oo mikään kalajuttu edes. [...]

Juha tells his memories:

[...] Meil oli hurja määrä veneitä. Enemmän veneitä ku ihmisii saarella. Siis se lähti liikkeelle ihan siitä, et me ensin soudettiin lähisalmet, tehtiin 20-30 kilometrin soutureissuja päivässä ja saatii ensimmäinen moottorivene, ruvettii tekee sellassii pidempiä reissuja. Sit myöhemmin ostettiin semmonen kalastajavene, jolla me mentiin Hangosta Turkuun ja takasi ja... Ja sit mulla oli purjevene, jolla mä menin Ahvenanmaan ympäri ja mul oli se Helsingissä opiskelija-aikana. Se oli just, mä hankin purjeveneen just sillon, ku mä Annikan tapasin. Pidin sitä muutaman vuoden ja sit myin. Ja siis niin... siellähän mä opin hyvin paljon. Mehän oltiin todella niinko kovii kalastajia. Et kovaa fyysistä työtä, hyvin niinku rajuis olosuhteis. Sit se fyysisen työn määrä sitte niinku aiheutti sen, et me syötiin kans aivan, aivan mielettömästi. Ja paljon kalaa. Et se on... varmaan eniten... hyvin paljon vaikuttanu muhun... lapsuuteen. [...]

Tia, Julia and Mia, Surfers Paradise, QLD

Please note. The memories were originally spoken in Finnish.

Julia speaks:

[...] We dug tunnels in the yard, and there was so much snow that…. Dad, when he plowed the snow, the piles were really high. We dug tunnels and we played in them. It was like a slide, since it was so icy. And then there is a sad memory about my rabbit, whose name was Kollo. And his name was Kollo [Idiot] only because when we bought it, the person who owned the rabbits said, “Come on now, you idiot”, and I thought it was his name. So he got the name Kollo. But he died in winter and I remember my Dad coming – at the time they were building a house in Espoo – so he came and he buried him and it was hard for him to dig [out] the frozen ground, really deep, to be able to bury the rabbit, because I was so…we were all devastated about him dying. [...]

Tia speaks:

[...] Yeah, well [there’s] one thing that I really don´t remember well since I was only four years old, but my Dad made me participate in a cross-country skiing competition. And then… it was a very short round, and he held me upright so that I wouldn’t fall down, and he carried me to the finishing line. And that is the only prize I have ever won. We still have the spoon. And I didn´t get gold, even though my Dad carried me there, hah hah.… Got the bronze sort of spoon, but [it’s] the only one that I have ever won anywhere. [...]

Mia speaks:

[...] A midsummer night story…. We always went to Jurva for midsummer because the whole family lives in Jurva, and they have a habit. There are two brothers there, and they always start a midsummer night fight. And what other crazy things do they do? One midsummer, we went there and we wondered what the blokes were doing, sitting there. There was a… well, a big anthill. The blokes were sitting on that. Three blokes, sitting naked on the ants´ nest. So they were trying [for], what is it…? The Guinness record of who could sit on the anthill for the longest time, hah hah…. Yeah, those sorts of memories [come to mind]. They got it. They sat there forever. Crazy men. Crazy men there. For sure, the ants crawled all over the place. Yuck. [...]

_____

Julia kertoo muistojaan:

[...] ... ni aina talvella, siin pihassa, me kaivettiin sellasii tunneleita siihe pihalle, kun oli niin paljon lunta, että...iskä, ku se kolas sitä lunta ni aina kauheen korkeita. Me tehtiin tunneleita ja me mentiin sielt alta. Se oli niinku liukumäki, ku se oli niin jäistä. Ja sitte surullinen muisto on, ku mun jänis, jonka nimi oli Kollo. Ja sen nimi oli Kollo vaan sen takii, ku me käytii ostaa se, ni se joka omisti niitä jäniksii, sano ”tuu nyt kollo sieltä” ja mä luulin, et se on sen nimi. Ja sen nimeks tuli Kollo. Mut niin se kuoli talvella ja mä muistan meijän isä tuli, ne oli silloin rakentamas taloo Espooseen, ni se tuli sinne ja sen piti mennä hautaan se ja se joutu kauheesti routast maata kaivamaan vaikka kuinka syvälle, että se saa haudattuu sen jäniksen, ku mä olin niin... me oltiin kaikki niin kauhuissaan, et se kuoli. [...]

Tia kertoo muistojaan:

[...] Joo, no yks mitä en kyl nii hyvin muista, ku mä olin varmaan vaan 4-vuotias sillon, mut tota isä pisti mut osallistumaan sellasiin hiihtokilpailuihin ja sitte... se oli ihan pieni lenkki näin ja se muka piti mua pystyssä etten mä kaatunu, mut sehän kanto mut sinne maaliin. Ja se on ainut mitali mitä mä missään oon ikinä voittanu. Meillon vieläki se lusikka. Enkä mä ees saanu kultaa, vaikka isi kanto mut sinne hahhahah... tuli pronssi, sellanen lusikka, mut ainoa mitä mä oon missään voittanu. [...]

Mia kertoo muistojaan:

[...] Sellanen juhannustarina, ko me aina juhannuksena mentiin Jurvaan, ku meillä koko suku asuu Jurvassa ja niillä on sellanen tapa siellä, ku siellä on kaks veljestä ja ne aina tota tekee juhannustappelun ja mitähän vielä hulluu siel on. Ni tota yks juhannus me mentiin sinne ja me katottiin mitähän noi ukot istuu tuolla, semmonen tota noin iso muurahaispesä. Ne ukot istu siinä. Ne kolme ukkoo, alasti istu muurahaispesässä. Ni ne teki tota, mikä tää on... Guinnessin ennätystä, et kuka pystyy istuun pisimpään muurahaiskedon päällä hehhehheh... Joo, semmonen muisto. Sai ne sen. Ne istu siellä vaikka kuinka kauan. Hullu ukko. Hullut ukot siellä. Kyl kai ne meni joka paikkaan ne muurahaiset. Hyi. [...]

Pirkko, King´s Cross, NSW

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Pirkko speaks:

[...] Two sisters, older ones, stayed in Finland, they were married already. At first I got really excited. I thought, “Oh my God”, you know, real nice [leaving to go to Australia]. I had a picture in my mind of this huge world, totally terrifying. And I got terribly excited, and my brother did too. We buried all our old mattresses and old things in our garden; we took nothing to the [second-hand] shops. Dad shoveled the pits and then we buried everything and everything had to be got rid of, since we could only take a suitcase and the clothes we were wearing. Then there came a feeling that… that, listen, I went to cry there, that… “No-o-o, I can’t leave my country, my Finland and my friend!” I cried upstairs in secrecy after all the things were gone. I did not say a word to anybody about it. I didn’t want to. I thought it was fun to go see the world, but what would happen to my friends and our house? It was my home and everything. I did not say anything to anybody about that. Nobody knows up ‘til today. [...]

Pirkko kertoo muistojaan:

[...] Kaks siskoo, jäi vanhinta, ne oli naimisis jo, ne jäi Suamee. Mä enstee tulin hirveen excited, mä aattelin, että oh my God, että you know että ihan kiva, että sellanen kuva, että suurmaailma ja ihan kauhia. Ja mie innostuin ihan hirveesti, ja veljen kanssa. Me vaan haudattiin kaikki meidän patjat ja vanhat tavarat sinne meijän puutarhaan, ei me mitää niinku viäty kauppaa. Iskä kaivo kuapat ja kaikki haudattii vaa ja kaikki piti hävittää, ku ei voinu ottaa ku matkalaukku vaa ja vaatteet päälle. Sit mulle tuli sellanen tunne, että... mie menin sinne kuule itkemään että... e-e-en mie voi jättää miun kotimaata, Suomen maata ja mun kaveria. Mä tietsä salaa itkin siäl yläkerras, kun kaik tavarat ol viäty. En mie sanon kellee mitää. Mie en halunnu. Mie aattelin, että kivahan se on lähtä maailmalle, mut mites mun kaverit ja meijän talo, se oli mun koti ja kaikki. En mie mitää kellee sanonu siittä. Ei kukaa vieläkää tiijä. [...]

Book Launch in Brisbane 20.5.07

Finns Down Under. Kielisten maassa was launched by the Ambassador of Finland, Mr Glen Lindholm. Kirsi standing on the left.

Finns Down Under. Kielisten maassa-kirjan julkisti Suomen Australian suurlähettiläs Glen Lindholm. Kirsi seisoo vasemmalla.

The book launch took place on Sunday the 20th of May 2007 at QPAC, in Brisbane, during the Festival of Classics event. The Festival of Classics marks the 50th anniversary of the death of Jean Sibelius and the 150th anniversary of the birth of Edgar Elgar. The Festival is organised by 4MBS and QPAC in Brisbane.


The book launch took place at Lyrebird restaurant during The Haunting Flute of Finland event after the Gala Performance. The restaurant served a fixed menu of everyday Finnish foods: pea and ham soup, raw salmon, cabbage rolls and blueberry cake. Unfortunately the event started half an hour late because of the earlier Festival Gala Performance at the Concert Hall running late. The idea was that I would go to the QPAC Shop after the launch to sign books.



Unfortunately the launch speeches were organised towards the end of the event so I missed the signing at the shop. My sincere apologies to those who did not come to the restaurant but only to the shop and did not find me there. Please contact me if you missed me on the day.

___

Kirjan julkistaminen tapahtui sunnuntaina 20.5.2007 QPACissa (Queensland Performing Arts Centre), Brisbanessa, Festival of Classics-tapahtuman yhteydessä. Festival of Classics juhlii Jean Sibeliusta ja Edgar Elgaria. Edellisen kuolemasta tulee kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta, jälkimmäisen syntymästä 150 vuotta. Festivaalin järjestäjinä toimivat paikallinen klassisen musiikin radioasema 4MBS sekä QPAC.

Kirjan julkistaminen tapahtui Lyrebird-ravintolassa The Haunting Flute of Finland-tapahtuman yhteydessä. Menu oli keskittynyt suomalaisiin kotiruokiin: hernekeittoon, graaviloheen, kaalikääryleisiin ja mustikkakakkuun. Tapahtuma alkoi puoli tuntia myöhässä johtuen edellisestä Festival Gala-esityksen pitkittymisestä konserttihallissa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti olla QPACin kirjakaupassa tavattavissa julkistamisen jälkeen. On myöskin valitettavaa, että julkistamispuheiden pito oli järjestetty Lyrebird-ohjelman loppuun, joten en ehtinyt kirjakauppaan laisinkaan.

Olen pahoillani, jos tulit turhaan tapaamaan minua kirjakauppaan. Toivottavasti otat yhteyttä, jos näin kävi.

Anja and Seppo, Cornubia, QLD

Please note. The original memories were spoken and written in Finnish.

Anja speaks:

[...] It was in the ´60s, at the age of 15, when we had a school holiday, the potato harvest vacation for two weeks. I picked spuds down at the field in a heavily drizzling rain, and I can remember how long the rows seemed and [the feel of] that wet soil in between my fingers. And gray… everything was gray – the leaves had fallen from the trees and the atmosphere was so gloomy, so maybe it was then when the yearning was born for somewhere warm and sunny… it was September with a continuous, gloomy, thin rain and flat scenery and no houses anywhere near.

Seppo wrote:

One of my saddest memories is related to the Seutula airport. My parents decided to leave for Australia in 1959. There were six of us brothers in addition to my parents. Also, our grandparents were in contact with us every day, and they were very close to us. If the whole family had disappeared, it would have been the end of the world for Grandpa and Grandma. It was taken into account that I had a long-standing girlfriend and I was chosen to stay in Finland as a ‘consolation prize’. I remember how the airplane disappeared into the distance. How many years it would take, before we would meet again? It was hard to hold back the tears.

___

Anja kertoo muistojaan:

[...] Tossa 60-luvulla, 15-kesäsenä ku saatiin koululoma, perunannostoloma pariks viikkoo, ja siellä alhaalla pellolla sitten kuokin yksinään oikeen surkean tihkusessa vesisateessa, ja voin muistaa kuin pitkiltä ne perunapenkit tuntu, ja se kostee multa sormien välissä. Ja harmaata, kaikki oli harmaata, lehdet karisseet puista ja niin ankee tunnelma, että sillon mahdollisesti viimestään sytty se kaipaus sinne lämpimään ja aurinkoon... Se oli syyskuuta ja tasasen tappava pieni sade ja sitte vielä matala maisema eikä taloo lähettyvilläkää.


Seppo kirjoitti:

Yksi haikeimmista muistoistani liittyy Seutulan lentokenttään.Vanhempani päättivät lähteä Australiaan 1959. Meitä oli vanhempien lisäksi kuusi veljestä. Myös isovanhemmat olivat päivittäisessä kanssakäymisessä ja hyvin läheisiä. Koko perheemme katoaminen kuvioista olisi ollut vaarille ja mummulle elämän loppu. Ottaen huomioon, että minulla oli pitkäaikainen tyttöystävä, minut valittiin jäämään Suomeen ”lohdutuspalkinnoksi”. Muistan miten lentokone häipyi horisonttiin. Kuinka monta vuotta menisi ennen kuin taas tavataan? Vaikea oli pidättää kyyneleitä.

FYI: Brisbane Book Launch Date

Please see the following link:
http://www.4mbsclassicfm.com.au/

As part of the Festival of Classics at QPAC in Brisbane, Finns Down Under book will be launched next Sunday 20th of May at 4pm, at Lyrebird Restaurant during the "The Haunting Flute of Finland/ Scandinavian Sweet and Savoury Delights" happening. Bookings 07-3840 7598. I will be at the QPAC Bookshop later on available for a chat and signing the books.

There will be a free event starting 11.45 am on the same morning at the Concert Hall Foyer, following Minstrel Gallery and Cascade Court. Scandinavian delicacies available plus local talents performances.

Festival Gala Performance (including Sibelius` 5th Symphony) starts at 2pm. Booking through QTIX 136 246 www.qtix.com.au

If you will be present and happen to see me, I would be happy if you came to say hello!

Cheers,
Kirsi

Matti, Balcatta, WA

Please note. The original memories were spoken in Finnish.

Matti speaks:

The thing that I remember from Finland is that I used to run around on a rocky hill that was close by. I was not even at school age then. Then there, inadvertently, I stepped on a piece of broken glass, and that created a long cut on the sole of my foot, and there was a fair amount of blood coming out. I managed to get home; the distance was not more than a few tens of metres anyway, and immediately cold water was poured into a bowl and my foot put into the bowl. The next thing I remember of the whole episode, is being in my own bed and around it were three or four women from the neighborhood, with concerned expressions, looking at me. Afterwards I understood the situation – most probably I had lost so much blood that I lost consciousness. The district nurse was then called upon. The nurse thought, “If the cut is (so and so) long, it needs to be stitched by a doctor.” And at home, the situation was thought in a light that how the cut could be measured, since there was as much blood coming out as from the ox´s throat. And sometimes it has come to mind that the basis of that sort of thinking is: when one is an ordinary labourer´s child, what is the point? That might be a bit of a pessimistic conception, but sometimes at the end of the 40s, at the beginning of the 50s when the incident happened, (I don´t remember the year), it is possible that sort of attitude was still round. [...]

Matti kertoo muistojaan:

Se minkä minä muistan Suomesta on se, kun läheisellä, kallioisella mäellä kävin juoksentelemassa pikkupoikana. En ollut vielä edes kouluikäinen. Siellä sitten epähuomiossa tuli astuttua jonkun pullonpohjan päälle ja siitä tuli niin pitkä haava jalkapohjaan, että siitä tuli oikein vaan reippaasti verta. Minä pääsin takaisin kotiin, eihän sitä ollut kuin muutama kymmenen metriä matkaakaan, niin heti alkajaisiksi kylmää vettä pesuvatiin ja jalka pesuvatiin. Seuraava minkä minä muistan on, koko asiasta, on se että minä olin omassa sängyssä ja ympärillä läheisen seudun naisihmisiä jotain kolme neljä kappaletta huolestuneen näköisinä katselemassa minua. Jälkeenpäin näen asian niin, että siinä tilanteessa todennäköisesti menetin niin paljon verta, että menetin tajuntani. Asiasta käytiin sitten soittamassa paikkakunnan terveyssisarelle. Terveyssisar oli sitä mieltä, että jos se haava on niin ja niin pitkä niin sitten pitää mennä lääkärille hakemaan tikkejä siihen. Ja kotona nähtiin asia sillä tapaa, että milläs sitä rupee mittaamaan, ku verta tulee ku härän kurkusta. Ja joskus on tullut mieleen, että se oli ehkä taustaltaan sitä asiaa, että kun on tavallisen työmiehen kakara niin mitä sillä on väliä. Se on ehkä hieman pessimistinen näkemys asiasta, mutta joskus 40-luvun lopulla, 50-luvun alussa kun se tapahtui, en minä muista vuosilukuakaan, on mahdollista, että sellaista asennetta vielä oli jäljellä. [...]